Tee täydellisemmin, ole parempi, ärsyttävätkö sinuakin ainaiset mustapäät????

Tein viikonlopun iloksi itselleni "inspiraatiotauluja". En siis aarrekarttaa unelmistani, vaan lähinnä leikkelin lehdistä inspiroivia kuvia ja voimalauseita itselleni muistuttamaan siitä, mikä minulle on tärkeää nyt. Sain kovan työn jälkeen askartelun valmiiksi ja teippasin taulut makkarin oveen, josta voin niitä heti aamusta tihrustaa!

Erikoinen asia, johon askarrellessani törmäsin oli naistenlehtien otsikot. En ole aiemmin kiinnittänyt huomiota tähän, mutta nyt kun kaipasin positiivisia, energisia lauseita ja eritoten etsin sanaa "NAUTI", olin pulassa. Tämä nyt ei käy kovin tieteellisestä tutkimuksesta, lehtien otanta oli varmaan 20, mutta yllätti silti. Sanan "täydellinen" tai "paras" olisin voinut leikata irti sitä vastoin varmaan kymmeniä kertoja. Paras se ja se, "haluatko sinäkin saada täydellisen hymyn/perseen/vaatekaapin/meikkipussin/loman/parisuhteen/kirjan/sohvan ?"  Udeltiin,  "kärsitkö stressistä/rypyistä/kaamosmasennuksesta/sokerihimosta/virtsankarkailusta/finneistä/rahapulasta/unettomuudesta?"  Esiteltiin vinkit joilla "onnistut laihduttamaan/kaunistumaan ja olemaan ylipäänsä aina vain PAREMPI jossain. Että aina löytyy joku ongelma, jonka voit jutun avulla poistaa (tästä taisin myös kirjoittaa myös elämäntaitovalmennusoppaiden yhteydessä).

Jokaisesta lehdestä löytyi myös se yksi ja pakollinen syvällisempi juttu, jotka oli otsikoitu "syöpä tuli täytenä yllätyksenä" tai "mies petti minua vuosia siskoni kanssa" tai "menetin työni/perheeni/terveyteni" ja tiivistettynä asia näissä surullisissa jutuissa oli, että ne kaikki voivat tapahtua myös sinulle milloin tahansa. Juuri kun luulet, että elämäsi on täydellistä, se romahtaa. Herkullisten ruokaohjeiden  jälkeen seuraavalta aukeamalta löytyi vähintään selluliittivoidevertailu. Vanha virsi on se, että näissä lehdissä ei näy normaalipainoisia naisia. Mutta että ei edes urheilujutuissa! Niissäkin liikkuvat samat mallit, joiden luisevat vartalot eivät minulle esikuviksi tai innostajiksi kelpaa. Pah.

Joko minulla oli väärät lehdet hyppysissä tai sitten silmäni aukenivat tälle kaikelle täysin vasta nyt.  Olen naistenlehtien suurkuluttaja ja mielestäni ne ovat olleet ihaninta rentoutusta ja suorastaan arjen luksusta. Mikäs ihanampaa kuin työpäivän jälkeen heittäytyä sohvalle ja uppotua niiden hohdokkaiden kauniiden kuvien satumaiseen maailmaan? Maailmaan, joka yhtä aikaa on ulottuvillani mutta kuitenkin jossain oman nukkavierun kotihiiren elämäni tavoittamattomissa.

Tänään se maailma alkoi ärsyttää. Ärsytti se, ettei juurikaan löytynyt sellaisia arvoja ja voimalauseita, jotka todella haluaisin kiinnittää seinälleni. Silti ahmin sen maailman sisälleni monia kertoja kuukaudessa. Jollain lailla huomasin nyt, että olen tähän asti sumeilematta verrannut itseäni noihin arvoihin ja siihen maailmaan, joka lehdissä esitellään. Olen ihaillut sitä ja  ajatellut, että niin kuuluisi olla tai huomannut ainakin sen, että minussa on siihen nähden paljon kehitettävää ja aina kaiken voi tehdä täydellisemmin ja paremmin - ja hyväksynyt sen.

Ymmärrän, että nämä kaikki ovat minun itseni tekemiä tulkintoja asioista. Ne ovat ajatuskulkuja, joita jutut saavat minussa aikaan. Pelottelujutut sörkkivät turvattomuuskeskustani ja saavat minut huolestumaan, kun joku toinen voisi viitata niille kintaalla ja kokea ne jopa mielenkiintoisiksi ihmisten kasvutarinoiksi. Negatiivinen minäkuva on saanut voimaa kasvaa entisestään, kun olen verrannut itseäni lehtien täydellisen siloteltuun muottiin. Olen luullut, että haluan olla se, että haluan pyrkiä siihen tarjottuun kuvaan ja tuntenut sen suhteen ainaista huonommuutta.  Joku toinen voisi nauraa jutuille ja ainaisille uusille vaatimuksille, tai piut paut välittää siitä, koska on jo sinut itsensä kanssa. Onneksi asioiden kyseenalaistaminen ja ymmärtäminen on jo askel hyvään suuntaan. En halua nimittää itseäni miksikään median uhriksi tai väittää, että itsetuntoni heikot kohdat kumpuaisivat vain ja ainoastaan naistenlehtien vääränlaisista jutuista. Se, että on alituiseen ollut vertaamassa itseään muihin, ei ole Olivioiden, Annojen eikä Ellejen syytä.

Iloinen asia on se, että huomaan selkeämmin arvoissani tapahtuneen muutoksen. En halua olla aina keskeneräinen, en tahdo löytää itsestäni aina uusia puutteita joiden olemassaolosta en olisi muuten tiennytkään. Haluan hyväksyä itseni paremmin, olla jo nyt riittävä, hyvä ja täydellinen. En halua aina suorittaa ja olla kaikessa mukana. Koen, että tuolla hyväksymismatkalla askel eteenpäin oli tämä havahtuminen näihin ajatuksiin. 

Tänä viikonloppuna törmäsin tuttuun tunteeseen siitä, että en saa mitään aikaan, olen laiska ja saamaton. Kirjoitin päiväkirjaa ja ymmärsin, että hei, olen sittenkin tehnyt jälleen kerran paljon kaikenlaista. Olen tehnyt asioita, joista nautin ja olen kiinnostunut. Toisaalta olen myös levännyt tarpeeksi. MUTTA en ole tehnyt niitä asioita joita kuvittelen ja uskottelen itselleni, että minun pitäisi tehdä. Erityisesti havahduin siihen, että kuvittelen, että muut odottavat minun tekevän niitä asioita, joita en nyt ole tehnyt ja koin sen takia pelkoa että a) olen epäonnistuja jos en tee niitä asioita b) tuotan muille pettymyksen c) ne asiat menevät lopullisesti päin helvettiä eivätkä ikinä korjaannu, jos en koko ajan tee niitä. Ajattelin, että en enää ikinä puhu kenellekään asioista, joita aion tehdä tai teen, jos en ole sataprosenttisen varma, että ne myös tulevat tehdyiksi loppuun kohtuullisessa aikataulussa. Tällä hetkellä näitä asioita ovat se jooga ja uiminen, joihin uhosin meneväni (enkä ole siis vielä mennyt) ja  kirjoittaminen (joka tällä hetkellä lähinnä "hautuu"). Jollain lailla koen myös painetta (pään sisällä), että mun pitäisi koko ajan tehdä aktiivisesti jotain painolleni (vaikkei kukaan suoranaisesti ole niin vihjannut). En ole tällä hetkellä vaakani kanssa väleissä lainkaan, mutta onneksi sentään vielä vaatekaappini kanssa olen. En oikein tiennyt, miksi asiat, joista olin ollut jokin aika sitten vielä ihan innoissani, tuntuivat nyt suorastaan ahdistavilta.

Hetken aikaa annoin palan kuristaa kurkkuani ja mietin, missä aikataulussa kirjoitan mitäkin kirjoittamisjuttuani valmiiksi. Että voin näyttää muille, että onnistun. Että en mokannut, että saan aikaan. Kunnes tuli tunne, että hei, tässä on kysymys nyt minusta. Saan kirjoittaa juttujani vaikka kymmenen vuotta ja kaksikymmentä kertaa uusiksi, jos huvittaa. Saan vaihtaa aihettakin, jos tahdon. I AM THE WRITER! I AM THE OWNER! Minun niskassani ei ole ketään, joka vaatisi kirjoitustani ulos tiettyyn päivämäärään mennessä. Saan luoda ja kehittää, innostua omassa aikataulussani ja tehdä sitä ilolla, ei paineella. En kirjoita nyt kenellekään, ainoastaan itselleni. ILOKSENI. Okei, joskus ulkoinen kannustus voi auttaa pahimpien kivikoiden yli, mutta mielestäni ainakaan nämä itse keksimäni pelottelut eivät siinä auta. Haluan löytää ilon tekemiseen, motivoitua sen kautta, enemmän kuin pelon tai pakon kautta. Ja tietenkin kun nämä mietteet sain ulos, olo heti selkenikin ja ilo ja motivaatio tuntui taas löytyneen kaiken muun alta.

Tänään ilon adventtisunnuntaina tahdon toivottaa iloa ja valoa elämäänne.