Mielenmuuttaja

Aina on lupa muuttaa mieltään. On hyvä osata muuttaa näkökulmaa, vaikka olisi kuinka kiihkeästi ensin puolustanut omaa mielipidettään. Minulle kävi näin muutama päivä sitten, jouduin tai sain pyörtää pääni.

Sain kuulla ideasta, joka vaikuttaisi toteutuessan  elämääni merkittävästi. Ensimmäinen reaktioni oli suuttumus. Idea oli mielestäni aivan järkyttävän huono. Se pelotti minua, silmieni eteen maalautui uhkakuva siitä, mitä kaikkea ikävää idean toteutumisesta voisi seurata minulle. Puolustauduin perustelemalla, miten väärä koko  idea oli ja annoin jo dramaattiset vaihtoehdot MINÄ tai IDEA. Itkin ja vaivuin itsesäälin taantuneeseen tilaan. Minä olin uhri, jonka ote oman elämän ohjauspyörästä oli luisunut jollekin muulle. Minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin nostaa kädet ilmaan ja  luisua kyydissä ojaan ja jäädä sinne keräämään itseäni. Kaikki tulisi olemaan pilalla. Miksi kukaan ei ajatellut minua?!!!! MIKSI MINUT _aina_ PAKOTETTIIN TÄLLAISIIN PASKAMAISIIN TILANTEISIIN?!!!

Meni vähän aikaa. Siis ihan oikeasti minut huomioon ottaen yllättävän vähän aikaa. Rauhoituin. Syttyi ajatus siitä, että entä jos...Entä jos, suhtautuisin ideaan niin, että se olisikin hyvä idea. Niin, että se olisi minun ideani. Ei niin, että minut pakotetaan tekemään ratkaisuja jonkun toisen pillin mukaan, vaan niin, että mitä jos olisin itse valinnut tämän idean? Mitä jos omistaisin koko ajatuksen? Mitä mahdollisuuksia siinä olisi? Mitä idean toteuttaminen voisi antaa MINULLE? ( Asiassa auttoi hieman jälleen kerran myös inspiraatiovalmentajani kysymyksellään "mitä tekisit jos et pelkäisi mitään?" -erittäin hyvä kysymys!)

Aloin myös tajuta, että pääsyy suuttumukseeni ja vastustukseeni oli pelko. En ollut osannut varautua sellaiseen muutokseen edes ajatuksen tasolla. En tiennyt miten reagoida, joten reagoin vastustamalla sitä, kieltämällä sen, puolustamalla itseäni ja oikeuksiani. Muutoksen ajattelu pelotti ja suututti myös siksi, etten ollut itse keksinyt sitä. Se ei ollut minun haluamani muutos. Olen kyllä ollut valmis muuttamaan suunnitelmiani niin kauan ja melko innokkaastikin, kunhan vain vastaan itse niiden keksimisestä. Jos vastaava ajatus olisi todella alunperin ollut minun, olisin ollut siitä valtavan innoissani.  Mutta koska se tuli toiselta ja toteutuessaan vaatisi minulta muutosta, se tuntui vain vaaralliselta. 

Elämä ei onneksi mene aina omien suunnitelmieni mukaan, vaikka kuinka tiukasti tahtoisin kiinni niistä pitää. Se heittelee eteen kaikenlaista minusta riippumatta. Varsinkin jos tahtoo jakaa elämänsä jonkun toisen kanssa, jolla on omia ideoita, omia haaveita, toiveita ja päämääriä, ei voi ajatella kulkevansa aina itse suorinta reittiä vain omaan suuntaansa ottamatta toista huomioon, tai muokkaamaan omaa reittiään toisinaan vähän lähemmäs toisen reittiä. Havassa lienevät ne, joiden unelmat ja elämien navigaattorit ohjaavat tismalleen samoja teitä yhteiseen päämäärään. Pelkäsin myös, että suostumiseni edes ajatuksen tasolla tähän ideaan tarkoittaisi sitä, että suostuisin uhriksi, laimeaksi lampaaksi ja samalla luopumaan kaikesta omasta toisen eteen. Miksi minun pitäisi tässä joustaa? Joustaisiko toinen vastaavassa tilanteessa minun vuokseni? 

Kun olin alkanut ajatella, mitä hyvää tai mitä mahdollisuuksia ideassa olisi MINULLE, en enää ajatellut itseäni altavastaajana vaan toimijana. Keksin ideasta jo aika paljon hyvääkin, näin mahdollisuuksia, erilaisia toteuttamistapoja, varasuunnitelmia, hyötyä ja jopa tunsin pientä salaista innostusta, miten mielenkiintoista siitä voisi tulla. ENPÄ OLISI USKONUT!  Mielensä muuttaminen tuntunutkaan luovuttamiselta tai periksi antamiselta vaan hauskalta ja vähän innostavaltakin. Kokeilkaa kotona :D

Tajusin myös sen, että en voi mitata asioita läheisimpieni kanssa niin, että teen jotain vain ja ainoastaan, jos toinen on valmis tekemään saman minulle. Se ei ole välittämistä eikä rakkautta vaan itsekkyyttä.    Silloin  mielessä pyörii vain takaisin maksun aika tai se tunne, että on toiselle jotakin velkaa. Maailmassa lähes joka kulttuurissa esiintyvä viisaus kuuluu kutakuinkin "Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää se heille". On luultavasti jokin syy, ettei se ole muodossa "Tehkää ihmisille vain se, minkä hekin tekisivät teille."  

Päivä vain ja hetki kerrallansa ♪♫ ♪♪♪

Nyt olen ihan mielettömän väsynyt. Olen pari päivää vaeltanut aika minimiunilla ja tänään ei työpäivän jälkeen päiväuni tullut, joten ensi yönä sitten varmaan nukun kuin uppotukki. Lisäksi tuntuu, niinkuin jonkinlainen flunssakin olisi pyrkimässä sisään, vastustuksesta huolimatta. Joten jos ajatus ei ihan viivana luista, niin se voi olla yksi syy. Mutta tää juttu, josta ajattelin kirjoittaa, on pyörinyt mielessä jo pitkään. 

Tänään ja lähes kaikkina muinakin päivinä, huomaan aina jossain vaiheessa ajattelevani jotain ajatuksia, jotka aiheuttavat stressin tunteita/pelkoa/ahdistusta/ärsytystä jne. Näin käy kun esimerkiksi  mietin raha-asioita, tekemättömiä töitä tai mitä jos tapahtuu jotain- ajatuksia. Ajatukset livahtavat päähän huomaamatta ja pian huomaa olevansa keskellä mitä mä sitten teen kun/jos tapahtuu pahin mahdollinen vaihtoehto spekulointeja ja paniikki tai ärsytys nousee. Keho tuntuu levottomalta, pulssi tihenee, hengitys kiihtyy, on vaikea olla paikoillaan. Usein minulla nämä hetket tulevat juuri silloin kun menen nukkumaan tai muuten pysähdyn liikkeissäni tai olen koiran kanssa lenkillä ja on aikaa alkaa rauhassa ajattelemaan kaikkea mitä mieleen juolahtaa. 

Jokin aika sitten löysin tien ulos tästä kierteestä, että valvon sängyssä ja olen huolissani ja stressaan asioita joille en siinä hetkessä voi tehdä mitään. En pysty estämään sitä, että ajatukset tulevat päähän, enkä ainakaan nyt vielä hallitse sitäkään, etten tarttuisi näihin huoliin. Mutta joku aika sitten mieleeni pelmahti ajatus, joka muutti näitä tilanteita oleellisesti (olen varmasti muuten tämänkin keinon pöllinyt joltain, mutta en nyt osaa nimetä keltä). Eräänä iltana nukkumaan mennessäni mietin kaikkea mahdollista työasioista terveyden menettämisen pelkäämiseen ja sitten kysyin yhtäkkiä itseltäni tärkeän kysymyksen. "Mikä minua TÄSSÄ hetkessä ahdistaa?" Siis siinä sängyssä maatessa, lämpimän peiton alla, pää tyynyssä, maha täynnä ruokaa. Ei mikään. Ei yhtään mikään. Olo parani välittömästä ja nukahdin pian.

Minua ahdisti ehkä joku menneessä tapahtunut asia ja siitä tekemäni tulkinnat, tulevaisuus tai joku uhkakuva jonka olin sepittänyt päässäni tai joka voi olla vaikka ihan todennäköinenkin vaihtoehto jossain tulevaisuudessa. Mutta siinä hetkessä ei mikään. Olen käyttänyt tätä kysymystä siitä illasta lähtien silloin, kun huomaan että olen tosi ärsyyntynyt, stressaantunut tai peloissani. Ja joka kerta sama vastaus, ei mikään. TÄSSÄ HETKESSÄ ei mikään. Ei se tarkoita sitä, että mun asiat olisivat  täydellisen hyvin ja todellakaan en ole tällä hetkellä tyytyväinen kaikkiin asioihin elämässäni. Esimerkiksi tänään olen ajatellut, että Hyvin Moni Asia on tai on pahasti menossa perseelleen. Silti, juuri tässä hetkessä, kun istun nojatuolissa ja kirjoitan tätä, kaikki on hyvin. Se pelko tai huoli tai ärsytys on jossain mitä voi ehkä tapahtua tulevaisuudessa, jos asiat menevät niin kuin itseäni pelottelen tai haluan itselleni kertoa tai jossain, mikä tapahtui jo aiemmin. Sitä ei ole todellisuudessa olemassa tässä hetkessä. Se on olemassa vain tarinassa, menneessä tai tulevassa, mielessäni. Jos laskeudun päästä ja ajatuksista takaisin kehooni ja siihen hetkeen, missä kulloinkin olen, on olemassa vain se hetki ja siinä hetkessä ne ajatukset eivät ole totta eivätkä läsnä.

Nyt tunnen esimerkiksi väsymystä. Olen väsynyt ja se on ok. Olo on myös aavistuksen flunssainen. Sekin on ihan ok. Se ei sinällään aiheuta minulle stressiä/ahdistusta. Vasta se, kun alan ajattelemaan ajatuksia tyyliin...

           "No niin, viikonloppu menee ihan hukkaan jos tuun nyt kipeäksi ja kiva sitten jos joudun menemään lääkäriin ja tää varmana menee keuhkoihin ja saan keuhkokuumeen ja joudun olemaan vuoteen oma monta viikkoa. Ja sitten saan astmalääkkeet ja millä helvetin rahalla niitäkin sitten ostan?  Mua väsyttää enkä jaksa siivota ja kotikin on sotkussa ja olis pitäny eilen mennä aikasemmin nukkumaan niin nyt ei väsyttäisi. Ja mun pitäis vielä mennä koirankin kanssa ulos, en todellakaan  jaksaisi. Mulla on varmaan joku anemia tai kilpirauhasen vajaatoiminta kun oon näin väsynyt. Miks mä en ole saanut tätä unirytmiäkään kunnolla toimimaan?"

...väsymyksestä ja flunssan oireista tulee ongelma ja ahdistus ja pelko ja stressi.

Jos vastaisin kysymykseen mikä minua ahdistaa ja pelottaa tai huolettaa tässä hetkessä, että minua ahdistaa nyt tämä flunssa ja väsymys, jatkokysymys itselleni olisi, kuinka voisin tehdä oloni paremmaksi juuri nyt? Tämän kysymyksen opin kesän inspiraatiovalmentajaltani Katri Manniselta, erään "stressi-illan" keskellä. No, voisin nyt mennä vaikka nukkumaan tai tehdä kaikki flunssanhelpotustaiat jotka tiedän. Jos sisimmässä tuntuu, että kyllä, minua nyt todella painaa ja pelottaa tässä hetkessä joku asia, auttaa huomattavasti jos pelkojen suurentelun ja tarinoiden kertomisen sijaan miettii, millä käytännön tavalla voisin helpottaa oloani juuri siinä hetkessä? Kaikille mieltä painaville asioille (siis niille, jotka välkkyvät uhkakuvina tulevaisuudessa tai stressaavat vaikka seuraavassa päivässä) ei välttämättä voi aina juuri sillä hetkellä tehdä mitään ihmeellistä, mutta voi vaikka sitten tehdä rentoutusharjoituksia ja pyrkiä siihen rauhallisuuden tilaan. Tai jos huolestuttaa seuraavan viiden vuoden raha-asiat, voi esimerkiksi tehdä suunnitelman, jolla selkeyttää ajatuksiaan, vaikkei voikaan juuri sillä hetkellä hoitaa koko raha-asia huolta pois olemasta.Tai vaikka vain lohduttaa itseään, toistamalla, että kaikki tulee järjestymään parhain päin ja että jokin ratkaisu löytyy  varmasti. Jos sotku ärsyttää, mutta ei jaksa eikä halua piiskata itseään siivoamaan, voi päättää, milloin siivoan tai mistä aloitan. Sekin on konkreettinen askel asian eteen, vaikka sotku ei sillä katoakaan. Minä aion ainakin kohtapuoliin lievittää alkavaa kurkkukipua jäätelöllä ;) 

Nautinnollista viikonloppua!

PS. Tapasin eilen valmentajani ainakin kesävalmennuksen tiimoilta viimeistä kertaa. Kirjoitan varmasti aiheesta vielä lisää, mutta nyt jo pakko sanoa, että oli ihan mielettömän huippu kokemus ja voin suositella valmennusta (tai ainakin tämän kyseisen valmentajan valmennusta) kaikille, jotka kokevat vaikkapa etteivät ehkä oikein tiedä mitä haluavat, tai elämä tuntuu "menettäneen makunsa". Itse olen löytänyt valmennuksen myötä mm. kirjoittamisen innon uudelleen ihan täysillä, alkanut näkemään omia toimintamallejani täysin uudella tavalla, löytänyt palan siitä, mitä on elää läsnäolossa, saanut apua ihmissuhdepohdintoihin ja -taitoihin...ja vaikka mitä muuta. Ajattelutapani on monessa kohtaa muuttunut ja sen johdosta koen viihtyväni elämässäni ja nahoissani nykyään erittäin paljon paremmin kuin ennen valmennusta ja ennenkaikkea kuuntelemaan itseäni paremmin. Toki tiedän, että valmentaja ei ketään pysty muuttamaan tai "kaatamaan päähän tietoa", vaan "työ"  ja oppiminen pitää tehdä itse, mutta valmentajasta on valtava tuki ja apu sillä matkalla. On mahtavaa, kun joku kysyy juuri oleellisia kysymyksiä, antaa loistavia esimerkkejä, kyseenalaistaa ja haastaa ajattelemaan ja kohtaamaan asioita uudella lailla.  Mun motivaatio on ollut tosi korkealla ja olen halunnut täysillä olla mukana tässä jutussa ja siksi varmaan olen ollut aika avoin myös haastamaan itseäni ja omia ajatuksiani valmennuksen myötä. Ja olen saanut tästä niin paljon enemmän kuin olisin ikinä uskaltanut toivoakaan!

Iloinen tuhlari

Tulen AINA niin hyvälle tuulelle, kun pääsen kunnon kirpputorikierrokselle. Voi johtua myös siitä, että melkein aina teen sen kierroksen loistavan naisen kanssa ja pävitämme samalla kuulumiset "terapiatuokion" merkeissä. Suuntaamme Vallilan makasiinien Valtteri-kirpparille aina satunnaisesti jompana kumpana viikonloppuaamuna. Joskus kirpparin kiertelyn jälkeen käymme myös syömässä ja on joskus tainnut pikku pikku janokin yllättää..

Lähes aina myös kannan sieltä selkä mutkalla vaatteita kotiinviemisinä. Olen tehnyt ihan uskomattoman hyviä löytöjä huippuedullisesti ja olen niistä ihan yhtä vimmoissani kuin joku muu, joka on saanut juuri hankittua uuden 1000 euron merkkilaukkunsa (tai luulisin että olen, mulla ei ole kokemusta tosta merkkilaukkufiiliksestä ;) ). Ensinnäkin kirpparilla tuntee aina tuhlaamisen sijasta säästävänsä rahaa, koska kaikki on niin paljon edullisempaa kuin kaupassa. Lisäksi olen löytänyt sieltä monet kerrat kaikkea sellaista mitä ei kaupoista saakaan, esimerkiksi jotain tietynväristä vaatetta, joka on lempparini mutta ei kuulu juuri silloin ketjuliikkeiden kausivärivalikoimiin. Sieltä löytää usein myös persoonallisempia vaatteita ja sellaisia, joita ei joka toisella kadun tallaajalla tule vastaan.  On vastaan tullut myös uutena todella kalliita vaatteita, joita nyt sitten joku kauppaa muutamien eurojen hintaan. Toisen turhuus voi olla toisen aarre.

Ymmärrän joidenkin ihmisten kirppari-inhon, jos kyseessä on kirppari, jonne roudataan suurinpiirtein reikäiset kalsaritkin ja kaikki vaatteet ovat jo parhaat päivänsä ja värinsä nähneet. Mutta esimerkiksi juurikin tuolla Valtterissa suurin osa myy todella hyväkuntoista ja -laatuista tavaraa. Sitä en ymmärrä, ettei joku voi ostaa kirpputorilta vain siksi, että vaate on ollut jonkun toisen käytössä aiemmin. Tietysti joku varmaan mieltää myös sen niin, että se on köyhien ja hippien hommaa, ja on tärkeää ostaa aina uutta ja trendikästä ja kehua miten paljon mikäkin merkkivaate maksoi. Otan iloisesti vastaan köyhän tai hipin tai suruttoman kirpparituhlarin arvonimen, mutta en vaihtaisi sitä "harrastusta" mihinkään tietämääni vaatekauppaan. Tunnen ylpeyttä ja riemua löydöistäni ja muistan aina kehua, että löysin sen kirpparilta, vaikka hienompaa kai olisi olla siitä mainitsematta. Olen tehnyt itseni kanssa diilin, etten enää osta vaatteita uusina kaupoista (ellei se ole joku SUPERMEGAihana ja tietysti alusvaatteet ja sukat yms.) ennenkuin olen käynyt katsomassa, löytäisinkö tarvitsemaani kirpparilta. 

Haikailin nyt viime viikot kivaa takkia syksyyn, tai aikaan ennen untuvatakin tarvetta ja kävin  jo katselemassa "lähikaupassani" Sellossa löytyisikö sieltä mitään maailman ihaninta takkia. No ei, ei ja ei tai joo ehkä, mutta hinta hipoi pilviä, joten EI. Tänään sitten löysin kaksi kivaa takkia ja maksoin niistä yhteensä 5 euroa. Lisäksi uuden kodin sai parikin syksyistä neuletta ja kahdet  farkut ja hame ja paita ja kivat kengät ja mekko. Kesällä ostin Hietalahden torin kirpparilta tosi ihanat vanhat nahkasaappaat, joihin ystävällinen myyjä oli juuri vaihtanut korkolaput. Hän pyysi kengistä 3euroa, mikä ei varmaan edes kata korkolappujen vaihdon hintaa, mutta iloisena maksoin jälleen. Nyt vaan odotellaan niitä viileämpiä syksyisiä tuulia, että saan pukeutua uuteen takkiin ja saappaisiin läkähtymättä.

Harhahankinnatkin ovat väistämättä tuttuja. Sovittamatta tekee helposti virhearvioita, jos vaatteessa ei ole kokomerkintää tai paikalla peiliä. Nekään eivät kuitenkaan harmita niin paljon, jos vaatteestaan on pulittanut vaan muutaman euron muutaman kympin sijaan, vaikkei palautusoikeutta olekaan. Huomaan myös, että kirpparit rohkaisevat  hankkimaan vaatteita, joita ei ehkä kaupasta uskaltaisi. Jotain vähän erikoista, jännän väristä tai uutta tyyliä on hauska kokeilla pikkurahalla. Omakin vaatekaappini on saanut paljon paljon uutta maustetta ja ennenkaikkea täytettä tätä myötä. No, onneksi oma myyntipöytä uskollisen kirppariystävän kanssa on jo varattu ja saan puolestaan laittaa itselle tarpeettomat vaatteet kiertämään :)

Vaikka tämä aihe hieman poikkeaa viimeaikojen enemmän tai vähemmän syvällisistä pohdinnoista, niin ei kuitenkaan kovin kauas. Viime päivinä olen ollut melko pahalla tuulella ja väsynyt ja koen, että  mulle nämä kirppariretket ovat niitä arjen iloja ja samalla "omaa aikaa" ja tärkeän ystävän tapaamista. Saan "lohtushoppailla" hyvällä omallatunnolla ja melko pienin menoin ja ohessa vaihtaa kuulumisia/purkaa mieltäni ystävän kanssa. Samalla se on ihanan pinnallisen kevyt, naisellinen vaateseikkailu, eikä koskaan tiedä mitä löytää!

Arkielämää

Paluu arkeen on tapahtunut. Monessakin mielessä. Ensimmäiset työviikot ovat hujahtaneet vauhdilla, viikonloput suorastaan pikakelauksella. Rakas avomiehenikin palasi pitkältä sairauslomalta työhön. Aikatauluja, työvuoroja, unirytmejä.. niistä on viime päivät tehty.Huvittuneena olen seuraillut omaa touhuamistani tai toheltamistani näissä arjen kiemuroissa. Lomalla oli niin helppo olla ainakin melkein hetkessä kiinni ja etenkin kun vietin useamman viikon yksin (koiran kanssa) kotona, kuvittelin jo lähes löytäneeni jonkinlaisen ihanan sisäisen tasapainon. 

Kas kummaa, se ei mennyt ihan niin simppelisti. Työssäni kohtaan päivittäin paljon ihmisiä ja sitten kun kotona odottaa sen lisäksi vielä joku, jonka kanssa omaa elämäänsä haluaa, tahtoo ja koettaa mahdollisimman sujuvasti sovittaa yhteen, huomaa pian olevansa hetkittäin hyvinkin äärirajoilla. Loman aikana vietin paljon aikaa yksin ja tunnustaudun muutenkin melko epäsosiaaliseksi ihmiseksi. Olen luultavasti päätynyt opiskelemaan sosiaalialaa, koska olen siinä "hyvä". Olen empaattinen ja herkkä aistimaan ihmisten tunnelmia ja tilanteita. Osaan halutessani tulla hyvin toimeen kenen tahansa kanssa -ainakin työajan puitteissa. Mutta se ei tarkoita sitä, että vapaa-ajallani haluaisin viettää aikaani ihmisten kanssa. Välillä en jaksaisi edes puhua mitään tai huomioida ketään. Kun yhtäkkiä se kaikki on osa arkeani, työ ihmisten kanssa ja toisen ihmisen huomioiminen vapaa-ajallakin, huomaan että haasteita riittää.

Huomaan tottuneeni useamman kuukauden kestäneen "etäsuhdevaiheen" aikana huomioimaan lähinnä itseni ja omat menoni, tapani ja tarpeeni. No joo, myös koiran tarpeet. Olen tilanteemme takia saanut elää viime kuukaudet aika itsekästä elämää. Kuitenkin nyt taas on totuteltava, että tämä on toisenkin ihmisen koti ja myös hänellä on oikeus kokea tämä kodikseen eikä hänen tarvitse täällä elellä minun ehdoillani. Minun tapani rentoutua on hiljaisuus, kirjoittaminen, lukeminen ja yksinolo. Mies taas tuntuu kaipaavan tvtä, juttelua ja tekemistä ja nukkuukin minusta välillä ihan ihmeellisiin aikoihin :D. Silti hänellä on ihan yhtä suuri oikeus omiin tapohinsa kuin minulla omiini. Olisi helppoa sortua siihen nalkuttajan rooliin, joka pitää omia tapojaan parempina ja pyrkii valittamalla saamaan muutosta aikaan toisessa. Tai vaatimalla vaatia toista laittamaan minun tarpeeni omiensa edelle.  En usko siihen, että toista pystyy todella muuttamaan, koska kukaan kumppanini ei ole koskaan kyennyt muuttamaan minuakaan ilman omaa tahtoani. Siksi koetan nyt kehitellä jotain luovaa ratkaisua siihen, miten omalta osaltani löytäisin tasapainon yksin- ja yhdessäolon trapetsilla.

Tällä hetkellä mietin edelleen toimivan aikataulun tai pikemminkin jonkinlaisen oikean rytmin löytymistä. Omaa aikaa, hiljaisia hetkiä, aikaa koota ajatuksia, täytyy jollain konstilla löytää, ellen halua luisua niin sanotulle automaattiohjaukselle elämässäni. Siis niille suht samoille raiteille, kuin ennen tätä "muutoksen kesää". Aamuherätykset aikaisin viikolla kuluvat lähinnä töihin valmistautumiseen, aamupalan rauhalliseen nauttimiseen ja koiran ulkoilutukseen, kuin esimerkiksi kirjoittamiseen. Kirjoittanut olen viikonloppuna ja muina hetkinä pätkittäin. Kaipaan kuitenkin enemmän "korvamerkittyä" aikaa siihen, että saisin rauhassa uppoutua tarinan maailmaan ja syventyä täysin omiin ajatuksiini ilman että joku katsoo tvtä vieressä tai koko ajan on mahdollisuus siihen, että tulee keskeytys tai aika loppuu kesken tai se on nipistettävä pois yöunista. Tiedän, että se on mahdollista, koska moni perheellinenkin ihminen siihen pystyy. Ihailen kyllä sellaisia ihmisiä, jotka osaavat suunnitella ajankäyttöään hyvin ja vielä suunnittelun lisäksi toteuttavat sen. 

Yksi helpotus aikapulassa on ollut se, että olen opetellut uuden tavan siivota. Ennen siivosin kerran viikossa, usein viikonloppuisin ja siivoukseen kului aikaa paljon ja siivousurakan aloittamiseen varmaan lähes yhtä paljon. Tästä voinee päätellä, etten todellakaan ole mikään kauhean pedantti järjestyksen ja siivouksen suhteen. Nyt olen pyrkinyt tekemään jotain joka päivä, niin etteivät kaikki hommat kasaannu yhdelle päivälle. Se on onnistunut yllättävän hyvin ja kun esimerkiksi tietää, että "päivän hommana" on siivota 15minuuttia, siihen on myös helpompi ryhtyä kuin koko asunnon järjestelyyn ja siivoamiseen kerralla. Näin olen saanut viikonloppuihin aikaa, koska siellä ei enää häämötä se ikävä siivousaika, jonka jälkeen ei sitten ehkä jaksa hetkeen muuta tehdäkään. 

Mielessäni on myös muita ratkaisuja siihen, miten voisin saada enemmän aikaa tällä hetkellä minua kaikista eniten innostaville asioille, mutta niistä ehkäpä tuonnempana lisää...;) Ne vaativat vielä hieman pohdiskelua ja kehittelyä. Hyviä ideoita otetaan vastaan siis.

Itku pitkästä ilosta ja muita kannustavia elämänoppeja...

"Itku pitkästä ilosta", "ken kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa", "älä nuolaise ennenkuin tipahtaa" ja mitänäitänyton.. Hirveen kannustavia elämänohjeita on tämä nainen saanut evääkseen jo pienenä tyttönä. Varsinkin tuo itku pitkästä ilosta on iskostunut sisuksiin sen verta tehokkaasti, että on oikein työn ja tuskan takana päästä eroon ajatuksesta, että jos nyt menee hyvin niin kohta varmasti kaikki on päin persettä. Onnesta, menestyksestä, ilosta ei oikein täysin sydämin uskalla iloita, koska kyllä se tästä vielä itkuksi kääntyy tai ainakin siksi pieruksi paljosta naurusta. Parempi oikeastaan olla tavoittelematta mitään suurta onnea, koska sitähän tämän logiikan mukaan seuraa varmaan myös sitä synkempi suru. Onneksi tässä hetkessä elämisen opettelu on ainakin hieman auttanut asiaan. Yritän keskittyä vain siihen, mitä on nyt sillä, "huominen pitää kyllä huolen itsestään" (pakko opettaa itselleen näitä vähän valoisampia fraaseja). Pyrin olemaan jossittelematta ja surematta etukäteen mahdollisia tulevaisuuden murheita. 

Onnea, menestystä tai oikeastaan yhtään mitään "perusjuttuja" suurempaa ei myöskään kannata koskaan tavoitella, koska se kuuluisa kataja piikkeineen odottaa jo uhkaavasti siellä takapuolen alla, kun vaan erehdyt alas katsomaan. Tänään palautin kirjastoon Läsnäolon voima- kirjan ja viimeisin juttu, joka sieltä jäi mieleen, oli tavoitteita koskeva kohta. Olen asettanut itselleni kaikenlaisia tavoitteita; mahtua tiettyihin farkkuihin, olla hyvä  ja rakastava tyttöystävä, oppia siivoamaan jälkeni ettei kaaosta pääse syntymään, säästää rahaa...onhan niitä. Tuntuu aika raskaalta ajatella, että no niin, nyt mun pitäs laihtua se 5kg, säästää 2000 euroa, olla joka päivä rakastava tyttöystävä ja siivota jatkuvasti monta kertaa viikossa.  Kirjassa puhuttiin siitä, että tämä ajattelutapa ei oikeastaan auta tavoitteiden saavuttamisessa, päin vastoin. Vaikka kuinka yrittäisin ajatella, että miten ihanalta tuntuu SITTEN KUN ne farkut mahtuvat jalkaan, niin palaaminen tähän hetkeen ja todellisuuteen siitä, etteivät ne todellakaan mahdu, on aika masentavaa. Huomaan, että huokaan vaan, että no, ei musta varmaan ole tähän tai ainakin joudun tekemään hulluna töitä. Kuusi on niin pirun korkea ja on noloa sitten myöntää että enpä onnistunutkaan. Parempi olla oikeastaan edes kokeilematta.

Ajatus siitä, että ei tarvitse tehdä mitään muuta kuin se, mitä voin TÄSSÄ JA NYT tehdä, tällä käsillä olevalla hetkellä, tavoitteeni eteen riittää, on huomattavasti kevyempi. Minun ei tarvitse ajatella sitä, missä ajassa ja millä keinoilla ja miten kovasti vaivaa nähden saavutan tavoitteeni. Riittää, että olen sisäistänyt sen mitä haluan ja hetki kerrallaan valitsen asioita jotka tukevat päämäärääni. Kiipeän kuuseen askel kerrallaan, miettimättä edessä olevaa matkaa. 2000 euroa saa  esimerkiksi hankkimalla 20 euroa sata kertaa. Tai tuhat kertaa 2 euroa. Se tuntuu ainakin minun logiikalla paljon helpommalta kuin alkaa säästämään kerralla 2000euroa.  Voin valita nyt, että syön iltapalaksi hedelmän enkä pullaa, eikä minun tarvitse miettiä, että "no tätä pupun ruokaa se nyt tulee sitten olemaan kaikki tulevat viikot ja kuukaudet" vaan ainoastaan tehdä se NYT. 

Olen ennen ollut Aarrekartta-menetelmän vankkumaton fani. Leikkelin lehdistä unelmiini ja tavoitteisiini sopivia kuvia ja tekstejä ja liimasin niitä makuuhuoneen liukuoveen, josta saatoin niitä tuijotella nukkumaan mennessä ja herätessä. Olin lukenut aiheesta ja vakuuttunut tarinoista, että katselemalla kuvia alan automaattiohjauksella tehdä oikeanlaisia valintoja ja suorastaan vedän niitä unelmia puoleeni (myös the Secret-kirja löytyy kirjahyllystäni) . Ihmettelin sitten, että missä on vika, kun unelmat eivät toteudu. Vaihtelin hienompia kuvia ja jopa tavoitteitani vähän pienemmiksi. Vieläkään en huomannut mitään motivaation huippuhetkiä. Kuvat eivät saaneet minua todella innostumaan. Ne tuntuivat aika kaukaisilta ja tuntui että ne häämöttävät jossain hamassa tulevaisuudessa, haavemaassa.Työmäärä niiden eteen tuntui valtavalta ja tunsin lähinnä alemmuutta ja fiilistä siitä, kuinka kaukana tavoitteet vielä ovat. Jonain päivänä sitten revin kartan toisensa jälkeen alas ja huokaisin, että minä yksinkertaisesti olen ilmeisesti niin laiska ja saamaton että edes mikään hieno motivaatiomenetelmä ei toimi. 

Minun kohdallani myös kuuluisa vetovoiman laki tekee ilmeisen poikkeuksen. Vaikka kuinka ajattelisin, että "saan postissa vain rahalahjoituksia" , "olen loistavassa kunnossa", " velat muuttuvat saataviksi" ( jne. mitä ikinä keksitkään) en huomannut mitään eroa entiseen. Ajattelin, että ilmeisesti en ole tarpeeksi myönteinen tai motivoitunut, koska homma ei toimi MINULLA. Haluaisin kyllä kuulla, jos jollain se on todella toiminut?

Tavoitteiden ja unelmien eteen voi todella tehdä jotain vain tässä ja nyt. Ei kannata miettiä sitä kuusen latvaa eikä katajaa, ei tulevaa iloa tai itkua, nuolaisua tai tipahdusta, vaan tehdä yksinkertaisia asioita oman juttunsa eteen hetki kerrallaan, NYT. 

Valehtelisin, jos väittäisin...

Viime päivinä olen -jälleen- pyrkinyt heräämään aikaisin. Olen palannut lomalta töihin ja kummasti se tuo särmää elämään. On noustava ylös, jos meinaa ehtiä, ei ole sitä repivää sisäisen valinnan mahdollisuutta jäädäkö jatkamaan unia vai ei. Päiväunet on tulleet sitäkin merkittävämmiksi, koska ne ovat mulle ainakin tällä tiedolla paras tapa nollata pää työpäivän jälkeen ja laskeutua vapaa-aikaan.

Olen jokusen päivän nyt pyöritellyt mielessäni ajatusta jälleen kerran tyytyväisyydestä ja sen henkilökohtaisuudesta. Mietin taas eräänä päivänä sitä Erittäin Tyytymätöntä Henkilöä, josta aiemmin kirjoitinkin. Ehkäpä hän ei ole tyytyväinen siksi, että se elämä, mitä hän elää ei ole ollenkaan hänen "omaa elämäänsä"? Ehkäpä hän on haaveillut jostain ihan muusta. Minun silmiini hänen elämänsä ulkoiset puitteet  ovat melko idylliset ja voisin kuvitella itseni melko tyytyväiseksi vastaavissa olosuhteissa. Mutta se onkin minun käsitykseni mukavista olosuhteista. Jospa hän olisikin halunnut jotain aivan muuta ja ehkä nyt "tyytynyt" täyttämään sitä, mikä on yleisesti ja muiden ihmisten silmissä niin sanotusti hyvää tai idyllistä elämää. Tai ehkä hän on valehdellut itselleen, että tämä on se, mitä hänen kuuluu haluta ja kuinka kuuluu elää. Muiden hyväksyntä ja ihastelu ja ulkokuoren kiillotus on voinut olla painaa vaakakupissa enemmän kuin omat sisäiset toiveet ja unelmat. Valittaminen ja tyytymättömyys kumpuavatkin siitä, ettei hän todella ole elänyt oman näköistään elämää tai tehnyt valintoja sen perusteella, millaista elämää haluaisi elää ja nyt havahtunut näkemään oman valheensa. Tyytyväisyys on jokaisen henkilökohtaisesti määriteltävä, ei kukaan muu voi sanoa, että sinun pitäisi olla tyytyväinen jostain tai vastaavasti tyytymätön johonkin. Sen mikä tekee sinut tyytyväiseksi ja kiitolliseksi, voit määritellä vain sinä itse.

En silti sääli, jokaisella aikuisella ihmisellä on mielestäni vastuu omista valinnoistaan. Jos on tajuaa jossain vaiheessa olevansa tyytymätön elämäänsä, ei sitä valittamisella ja huokailulla tai muuden syyttelyllä muuteta. Sitä muutetaan tiedostamalla se, mitä haluaa ja sitten tekemällä valintoja oikeaan suuntaan. Jos purnaa itselleen, että "nyt on jo liian myöhäistä" niin sitten ei auta, sitten on valinnut sen, että on ainakin vielä mieluummin tyytymätön kuin ottaa sen riskin, että lähtee muuttamaan vanhoja kuvioita. Nyt on liian myöhäistä tai ei ole oikea aika jollekin on varmaan suosituimpia selityksiä olla tekemättä muutoksia elämässään. (Mulla ei ainakaan ikinä ole tuntunut olevan "oikea aika" lopettaa tupakanpolttoa..lomalla ei viitsi kiusata itseään ja työssä ollessa on muutenkin ihan tarpeeksi haastetta niin siihenkö sitten vielä tupakkalakko päälle? Mutta ilmeisesti se asia ei häiritse minua vielä NIIIIIIIN paljon että olisin todella valmis muutokseen siinä kohtaa.Kyllä sekin päivä tulee!)

"Vene on melko tylsä, jos sillä ei souda." -Riikan kootut viisaudet 1.

Tunnistan itsessäni usein sen, että minulle on aikamoinen haaste lähteä todella toimimaan niiden enemmän tyytyväisyyttä lisäävien valintojen eteen. Joskus siihen tarvitaan hieman herättelyä. Esimerkiksi tykkään paljon kirjoittaa, mutta siihen tarvitsin ulkopuolista tsemppiä ja potkua persuuksille, että todella PÄÄTIN sen tehdä. Aiemmin olin kyllä haaveillut siitä ja hellinyt ajatusta siitä, miten mukavaa se olisi. En vieläkään ihan tiedä, mikä palikka yhtäkkiä naksahti kohdilleen, että sitten todella tein sen ja aloitin kirjoittamisen. Ehkä viimein uskalsin ottaa oman unelmani todesta?  

Olen myös käyttänyt sitä tekniikkaa, että vaikka ehkä haluaisin tehdä jotain, mutta jokin pelko tai muu epävarmuus tai mukavuudenhalu "estää" minua todella toteuttamasta asiaa, alan uskotella itselleni etten haluakaan sitä. Esimerkiksi reilu vuosi sitten muistan käyneeni keskusteluja, että "en vain ole ryhmäliikkuja ihminen" ja "itseasiassa mä en tykkää liikkumisesta", "en todellakaan voisi kuvitella että menisin kuntosalille". Sitten ystäväni sai minut houkuteltua kuntosalille kanssaan ja nautin mielettömästi spinning-tunneista ja myös muista ryhmäliikuntatunneista. Punttisalin puolella yksin ähertämässä en käynyt kertaakaan, vaan nimenomaan ravasin näillä erilaisilla tunneilla, yhdessä ystäväni kanssa tai välillä jopa yksin. Ystäväni sittemmin lopetti elämäntilanteen muutoksen myötä salijäsenyyden ja sitten iski minulle taas selittelyvaihe siitä, miten tylsää on mennä yksin (vaikka olin siis jo aiemmin käynyt siellä omin päin ja tykännyt siitäkin). Miten en kaipaakaan nyt treenaamista vaan jotain muuta. Miten en muka ehtinyt tunneille tai miten ajattelin " suhtautua nyt vähän lempeämmin itseeni" enkä pakottaa itseäni mihinkään mikä tuntuu vaikealta. PAH! Kuitenkin koko ajan sisällä kaihersi halu siihen tunteeseen, jonka kunnon hikoilu saa aikaan. Ihminen on loistava valehtelija itselleen ja on myös omien valheidensa suhteen mielellään hyväuskoinen. Nyt vähän aikaa sitten palasin taas pyöräilytunnille ja huomasin että se oli kivointa pitkään aikaan. 

Jälkeenpäin selittelyt ja tekosyyt tuntuvat läpinäkyviltä ja naurettavilta ja on vaikea ymmärtää, miten on voinut valehdella itselleen niinkin kauan ja vielä uskoa itseään? Siksi toivon, että olisin itse rohkaistunut sen huomattuani tarttumaan sisältäni nouseviin unelmiini rivakammin sen sijaan, että käyttäisin vuosia siihen, että kertoisin itselleni miksi en pysty tai voi tai oikeastaan edes haluakaan saada sitä mistä unelmoin. Kun ottaa ensimmäisen askeleen ja alkaa toimimaan unelmansa suhteen, toinen ja kolmas askel ovat helpompia ja kohta huomaa suorastaan tanssivansa oikeaan suuntaan!