Itku pitkästä ilosta ja muita kannustavia elämänoppeja...

"Itku pitkästä ilosta", "ken kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa", "älä nuolaise ennenkuin tipahtaa" ja mitänäitänyton.. Hirveen kannustavia elämänohjeita on tämä nainen saanut evääkseen jo pienenä tyttönä. Varsinkin tuo itku pitkästä ilosta on iskostunut sisuksiin sen verta tehokkaasti, että on oikein työn ja tuskan takana päästä eroon ajatuksesta, että jos nyt menee hyvin niin kohta varmasti kaikki on päin persettä. Onnesta, menestyksestä, ilosta ei oikein täysin sydämin uskalla iloita, koska kyllä se tästä vielä itkuksi kääntyy tai ainakin siksi pieruksi paljosta naurusta. Parempi oikeastaan olla tavoittelematta mitään suurta onnea, koska sitähän tämän logiikan mukaan seuraa varmaan myös sitä synkempi suru. Onneksi tässä hetkessä elämisen opettelu on ainakin hieman auttanut asiaan. Yritän keskittyä vain siihen, mitä on nyt sillä, "huominen pitää kyllä huolen itsestään" (pakko opettaa itselleen näitä vähän valoisampia fraaseja). Pyrin olemaan jossittelematta ja surematta etukäteen mahdollisia tulevaisuuden murheita. 

Onnea, menestystä tai oikeastaan yhtään mitään "perusjuttuja" suurempaa ei myöskään kannata koskaan tavoitella, koska se kuuluisa kataja piikkeineen odottaa jo uhkaavasti siellä takapuolen alla, kun vaan erehdyt alas katsomaan. Tänään palautin kirjastoon Läsnäolon voima- kirjan ja viimeisin juttu, joka sieltä jäi mieleen, oli tavoitteita koskeva kohta. Olen asettanut itselleni kaikenlaisia tavoitteita; mahtua tiettyihin farkkuihin, olla hyvä  ja rakastava tyttöystävä, oppia siivoamaan jälkeni ettei kaaosta pääse syntymään, säästää rahaa...onhan niitä. Tuntuu aika raskaalta ajatella, että no niin, nyt mun pitäs laihtua se 5kg, säästää 2000 euroa, olla joka päivä rakastava tyttöystävä ja siivota jatkuvasti monta kertaa viikossa.  Kirjassa puhuttiin siitä, että tämä ajattelutapa ei oikeastaan auta tavoitteiden saavuttamisessa, päin vastoin. Vaikka kuinka yrittäisin ajatella, että miten ihanalta tuntuu SITTEN KUN ne farkut mahtuvat jalkaan, niin palaaminen tähän hetkeen ja todellisuuteen siitä, etteivät ne todellakaan mahdu, on aika masentavaa. Huomaan, että huokaan vaan, että no, ei musta varmaan ole tähän tai ainakin joudun tekemään hulluna töitä. Kuusi on niin pirun korkea ja on noloa sitten myöntää että enpä onnistunutkaan. Parempi olla oikeastaan edes kokeilematta.

Ajatus siitä, että ei tarvitse tehdä mitään muuta kuin se, mitä voin TÄSSÄ JA NYT tehdä, tällä käsillä olevalla hetkellä, tavoitteeni eteen riittää, on huomattavasti kevyempi. Minun ei tarvitse ajatella sitä, missä ajassa ja millä keinoilla ja miten kovasti vaivaa nähden saavutan tavoitteeni. Riittää, että olen sisäistänyt sen mitä haluan ja hetki kerrallaan valitsen asioita jotka tukevat päämäärääni. Kiipeän kuuseen askel kerrallaan, miettimättä edessä olevaa matkaa. 2000 euroa saa  esimerkiksi hankkimalla 20 euroa sata kertaa. Tai tuhat kertaa 2 euroa. Se tuntuu ainakin minun logiikalla paljon helpommalta kuin alkaa säästämään kerralla 2000euroa.  Voin valita nyt, että syön iltapalaksi hedelmän enkä pullaa, eikä minun tarvitse miettiä, että "no tätä pupun ruokaa se nyt tulee sitten olemaan kaikki tulevat viikot ja kuukaudet" vaan ainoastaan tehdä se NYT. 

Olen ennen ollut Aarrekartta-menetelmän vankkumaton fani. Leikkelin lehdistä unelmiini ja tavoitteisiini sopivia kuvia ja tekstejä ja liimasin niitä makuuhuoneen liukuoveen, josta saatoin niitä tuijotella nukkumaan mennessä ja herätessä. Olin lukenut aiheesta ja vakuuttunut tarinoista, että katselemalla kuvia alan automaattiohjauksella tehdä oikeanlaisia valintoja ja suorastaan vedän niitä unelmia puoleeni (myös the Secret-kirja löytyy kirjahyllystäni) . Ihmettelin sitten, että missä on vika, kun unelmat eivät toteudu. Vaihtelin hienompia kuvia ja jopa tavoitteitani vähän pienemmiksi. Vieläkään en huomannut mitään motivaation huippuhetkiä. Kuvat eivät saaneet minua todella innostumaan. Ne tuntuivat aika kaukaisilta ja tuntui että ne häämöttävät jossain hamassa tulevaisuudessa, haavemaassa.Työmäärä niiden eteen tuntui valtavalta ja tunsin lähinnä alemmuutta ja fiilistä siitä, kuinka kaukana tavoitteet vielä ovat. Jonain päivänä sitten revin kartan toisensa jälkeen alas ja huokaisin, että minä yksinkertaisesti olen ilmeisesti niin laiska ja saamaton että edes mikään hieno motivaatiomenetelmä ei toimi. 

Minun kohdallani myös kuuluisa vetovoiman laki tekee ilmeisen poikkeuksen. Vaikka kuinka ajattelisin, että "saan postissa vain rahalahjoituksia" , "olen loistavassa kunnossa", " velat muuttuvat saataviksi" ( jne. mitä ikinä keksitkään) en huomannut mitään eroa entiseen. Ajattelin, että ilmeisesti en ole tarpeeksi myönteinen tai motivoitunut, koska homma ei toimi MINULLA. Haluaisin kyllä kuulla, jos jollain se on todella toiminut?

Tavoitteiden ja unelmien eteen voi todella tehdä jotain vain tässä ja nyt. Ei kannata miettiä sitä kuusen latvaa eikä katajaa, ei tulevaa iloa tai itkua, nuolaisua tai tipahdusta, vaan tehdä yksinkertaisia asioita oman juttunsa eteen hetki kerrallaan, NYT.