Pirttihirmun tunnustukset

Koko ilta siivousta takana ja nyt nautin siistin ja puhtaan kodin suomasta mielihyvästä. Ehkä jo aiemmin on selvinnyt, etten ole ihan luonnostani kovinkaan järjestelmällistä saati himosiivoavaa tyyppiä. Tästä syystä olen ollut kotitöiden suhteen julmetun äänekäs tasa-arvon kannattaja. Myös miehen tulee mielestäni siivota yhtä lailla kuin naisen. On toki olemassa (tai näin olen kuullut) myös erittäin siivousintoisia miehiä, mutta en ole henkilökohtaisesti vielä sellaisen kanssa elänyt, joten siksi tämä vaatimus on raikanut kaikki nämä vuodet. 

Nykyisessä parisuhteessani siivouksesta on käyty useita kovaäänisiä keskusteluja ja monologeja. Välillä olen heittäynyt marttyyriksi, koska "raadan yksin niska limassa imurin ja tiskiharjan varressa", välillä taas leikkinyt kotihengetärtä, joka vihellellen puunaa joka nurkan ilman valitusta. Viime viikolla ilmoitin eräänä päivänä, että aion siivota. Mies lupasi imuroida. Ei olisi kannattanut. Kysyin, miksi HÄN kuvittelee, että saa valita aina sen tekemänsä homman ja mulle sitten jäävät ne kaikki muut työt ? Mies katsoi mua erittäin hämmentyneenä ja sanoi, ettei ymmärrä, mitä pahaa siinä oli, että hän hyvää hyvyyttään tarjoutuu imuroimaan lattiat.Siis HYVÄÄ HYVYYTTÄÄN. Kierrokseni nousivat. Ihan niinkuin kotityöt tai siivous kuuluisivat vain minulle ja hän nyt sattui olemaan armeliaalla tuulella ja päätti HYVÄÄ HYVYYTTÄÄN ihan imuroida. Minä pesen pyykit, ripustan ne kuivumaan, luuttuan lattiat, pyyhin pölyt,  tiskaan astiat, viikkaan pyykit, järjestelen tavarat ja vien roskat. Mies tokaisi tähän vaan, että olin sanonut aikovani siivota ja hän tarjosi apuaan. No, en edes muista miten keskustelu käytiin loppuun, mutta se on pyörinyt mielessäni nyt viikon päivät.

Tänään kaivoin taas rätit esiin ja päätin vielä vaihtaa lakanat ja verhotkin samalla vauhdilla.  Edellisviikolla käyty sananvaihto pyöri mielessäni. Mies oli töissä ja siivosin yksin. Mies lupasi tosin imuroida "vaikka huomenna".  Aloin miettimään siivotessani sitä, miten olen jaksanut vuodesta toiseen käydä samaa oikeutta siivouksesta. Valitus ei ole mennyt läpi, sillä keinoin en ole saanut haluamaani muutosta aikaan. Mietin, mitä voisin asialle tehdä, kun kerran edes luja vaatiminen, kiristys ja riitely ei saa miestä tarttumaan rättiin. Vaihtoehdot tuntuivat olevan vähissä, joko siivoisin jatkossakin yksin tai oppisin sietämään sitä, että koti on epäsiistimpi kuin toivoisin. Tai lopettaisin suhteen ja etsisin jonkun siivoushullun kumppanin. Viimeisen vaihtoehdon kohdalla kyllä alkoi jo hieman hymyilyttää. Suhteemme alussa nimittäin mies siivosi paljon aktiivisemmin kuin minä ja täysin vapaaehtoisesti. Oikein ihailin, kuinka helppoa järjesteleminen ja järjestyksen ylläpitäminen jollekin voi olla. Edelleenkin olen sitä mieltä, että mies on meistä se, joka siivoaisi paremmin ja nopeammin ja osaa järjestää tavarat huomattavasti selkeämmin kuin minä, kun vain joskus siihen innostuisi. En suhteemme alussa voinut aavistaa, millainen sotku meille vielä syntyisi. Uskon sen johtuvan siitä, että  rakastuessaan ihmiset haluavat jollain lailla tsempata ja näyttää toiselle sitä ihanteellista puolta itsestään. Sitten kun suhde on vakiintunut huomataan vasta asioiden todellinen laita; sukat jäävät lattioille, pieraiseminen ei enää hävetä ja tiskit saavat lojua altaassa vaikka viikon ja alkaa elää omaa elämäänsä.

Tähän saakka olen ajatellut, että vika on miehen laiskuudessa ja välinpitämättömyydessä. Olen ajatellut, ettei häntä  kiinnosta onko meillä siistiä vai ei ja ennen kaikkea mielestäni laiminlyödessään siivoamista olen kokenut hänen laiminlyövän minua ja minun tunteitani ja tarpeitani. Soin hetken verran kriittisiä ajatuksia omillekin siivoustottumuksilleni. Meillä (minulla!) ei ole koskaan ollut mitään sovittua siivouspäivää, josta molemmat voisivat ennakolta tietää, että silloin siivotaan. Omat siisteysstandardini vaihtelevat, välillä epäjärjestys ei haittaa minua ja sitten yhtäkkiä se haittaa niin paljon, että suunnittelen jo ammattiavun palkkaamista. Saan siivousvimman usein täysin ennalta arvaamatta ja ailahtelevasti. En itsekään tiedä, milloin siivoan. Usein se tapahtuu sellaisena päivänä, kun olen suht energisellä päällä, nukkunut ja syönyt hyvin tai sitten pakon edessä, kun joku on tulossa käymään enkä kehtaa päästää ketään ovesta sisään jos kaikki on hujan hajan. Siivous on minulle fiilishommaa. Ollessani väsynyt ja huonolla tuulella, viimeinen asia, johon tartun, on siivous. Käytännössä mies siis ei voi koskaan tietää, milloin meillä siivotaan. Tavallaan hänen siis pitäisi olla koko ajan optimaalisessa siivousmielentilassa ja myös varautua käyttämään siihen silloin aikaansa. Lisäksi, koska olen ajatellut että vika on miehessä, olen myös usein aloittanut siivouskeskustelun niinkin rakentavasti kuin että minua vituttaa siivota hänen jälkiään tai että mikäs helvetin kotiorja minä olen, kun joudun kaiken tekemään yksin. Jos joku yrittäisi saada noilla keinoin minua tarttumaan edes siihen imuriin, niin en vastaisi seuraamuksista. 

Erilaiset siivoustavat ja päähän pinttynyt ajatus siitä, että minä tiedän ja hallitsen nämä asiat jotenkin luonnostani paremmin, eivät myöskään taida olla avuksi. En siedä itsekään sitä, että jos teen jotakin, joku tulee päällepäsmärinä neuvomaan kuinka se hänen mielestään pitäisi tehdä. Tätä kirjoittaessani tajuan, että kun kuvaan itseäni huithapelina ja epäjärjestystä hyvin sietävänä ihmisenä, olenkin oikeastaan aikamoinen siivousdiktaattori ja imurin itsevaltias, koska mielestäni vain minä tiedän kuinka asiat meillä tehdään OIKEIN ja milloin on oikea aika ne tehdä. Siivousalamaiseni joutuvat elämään jatkuvassa valmiudessa, koska eivät tiedä, milloin taas nousen valtaan ja saan villakoirista tarpeekseni. Sitten kun tartun aseisiin ja otan johdon, on muiden syytä joko alistua tai paeta. Molemmat toistaiseksi pakenevat. Mies ties minne ja koira parvekkeen imurittomalle vyöhykkeelle. 

Mitä opin tästä? Sen ainakin, että valittaminen ei taaskaan auta. Ja sen, että ehkä vaikka vuosikaudet uskoo sumeasti johonkin omaan ajatukseensa, voi silti olla väärässä. Ja tietysti myös sen, että kun on saanut siivota yksin ja tehdä kaikki asiat just niinkuin ITE haluaa, on ihan hirmuisen hyvä mieli istahtaa sohvalle ja ihastella kättensä jälkiä.

Pohdintoja vaatehuoneesta...

Taas täällä. Kesäloma on vietetty ja kirjoitusinspiraatiokin palasi. Tänään, tai oikeastaan jo eilen, iski myös sisustusinspiraatio. Eilen se rajoittui sängyn paikan vaihtamiseen, tänään vuorossa oli vaatehuone. Kävimme myös keventämässä erästä muuttokuormaa, kotiimme löysi tiensä uusi (kirja)hylly ja nojatuoli ja , iii-ha-haa, karvainen keinuheivonen. Entinen kirjahylly päätyi vaatehyllyksi vaatehuoneeseen, uusi nojaa toistaiseksi vielä osissa seinää vasten (kirjoitin tämän EILEN ja ihmettelin miksei ole ilmestynyt, mutta nyt on hylly koottu ja ihana!!!). Vaate-, laukku- ja kenkäkasan keskellä aloin miettiä, onko enemmän aina parempi vai ehkä sittenkin hiukan liikaa.

Kuten on käynyt selväksi, olen intohimoinen kirpputorien kiertäjä. Ostan sieltä pääasiassa vaatteita, kenkiä ja asusteita. Toisaalta en ole mikään "tyylitaituri", en tätä ennen ole osannut määritellä, millainen on minun pukeutumistyylini enkä käytä kovinkaan paljon aikaa sen miettimiseen, mitkä vaatteet sopivat yhteen keskenään (no,ehkä värien suhteen). Tulisin hulluksi, jos minun pitäisi koostaa vaatekaapistani jonkilainen parinkymmenen vaatteen " toimiva peruspuvusto", kuten jokaisessa naistenlehdessä vaaditaan tekemään. Luultavasti sieltä ei sellaista saisikaan. Siellä on mekkoja, paitoja, farkkuja ja ties mitä virityksiä joka lähtöön. Kirpputorilla hinta ei useinkaan ole este hieman erikoisempienkaan vaatteiden hankkimiselle ja uusien juttujen ennakkoluulottomalle kokeilemiselle. Kun siellä tulee käyneeksi verrattain usein ja ostaneeksi surutta kaikenlaista, alkavat vaatehyllyt täyttyä ja pursuta vaatteista, joita en ole ehkä edes pitänyt, mutta jotka ovat vaan "jotenkin tosi kivoja". Tänään päätin, että teen siellä täysin tunteettoman karsinnan. Kaikki, mitä en ole pitänyt viimeisen vuoden aikana oikeasti jossakin tai  vaatteet, jotka ovat reilusti liian isoja/pieniä saavat väistyä kaapistani. Ja elämästäni.  Lopullisesti. Ensin yritän myydä ne kirpputorilla ja loput vien mihin tahansa paikkaan, joka ne huolii. Jos ei muualle, niin sitten roskalaatikkoon. Tänään kun kävin vaatteitani läpi, huomasin että vaatekaappini tuntuu melkein vieraalle ja näyttää uhkaavalle. Sieltä on vaikeaa löytää mitään ja saan sen joka aamu käännettyä ylösalaisin, kun kiireessä etsin jotain sopivaa päällepantavaa. Samalla löysin "pukeutumistyylini".

Sopivaa. Niin. Jos pukeutumistani ei määrittelekään mikään tietty tyyli tai muoti, niin sillä on kuitenkin  tarkoitus ja vankka perusta, johon kaikki pohjautuu. Havahduin siihen, mikä todella ohjaa kaikkea pukeutumistani: vartaloon liittyvät kompleksit. Ei suinkaan se, että haluaisin näyttää tietynlaiselta, pukeutua tiettyyn väriin tai edes se, millaisista vaatteista pidän. Pukeutumiseni tarkoitus on peittää ne osat vartalostani mahdollisimman hyvin, joihin en ole itsessäni tyytyväinen.  Tai no, heh, minä siis PIDÄN vaatteista, jotka peittävät sen mitä haluan piilottaa, joten tavallaan pukeudun kyllä niihin, joista pidän, koska ne vastaavat huutavaan tarpeeseeni. Vaikka joku vaate olisi kuinka kaunis ja ihana ja muuten sopiva tahansa, mutta ajattelen, että siinä näytän mielestäni paksulta, en voi siihen pukeutua vaikka haluaisinkin.

Huomio teki vähän kipeää.  Ensinnäkin siksi, että tätä samaa on jatkunut viimeiset 15 vuotta, painostani riippumatta. Tyytyväisyys vartalooni peilin edessä kestää korkeintaan sekunteja. Pukeudun sen perusteella, missä näytän mielestäni mahdollisimman en-pullealta, en välttämättä siihen, mihin haluaisin. Joo, ja huomio kirveli ehkä myös siksi, että näin kesäloman jälkeen sitä oikeasti ehkä onkin jostain kohtaa hieman paksumpi kuin ennen, ja se ottaa päähän vielä vähän enemmän. Kuitenkin tiedän monia paljon fyysiseltä kooltaan itseäni suurempia naisia, jotka pukeutuvat todella kauniisti ja vartaloaan häpeilemättä siihen tyyliin kuin itse tahtovat -ja näyttävät erittäin hyvältä. En katso heitä ajatellen, kuinka tuo nyt on voinut jotain tuollaista vetää päällensä. Katson heitä kadehtien sitä, että he tuntuvat hyväksyvän itsensä paljon paremmin ja nauttivat pukeutumisesta kuin hauskasta leikistä. Minulle pukeutuminen on  lähinnä stressaavaa ja ahdistavaa kamppailua, vaikka vaatekaappia katsoessani voisi kuvitella, että olen hulluna vaatteisiin ja  valikoimaa riittäisi. Katson itseäni virheitä etsien. 

Haluaisin kelata elämäni videonauhaa (olen 80-luvun lapsi, silloin ei ollut kuultukaan dvd:stä) siihen pisteeseen, jossa nämä ajatukset ovat iskostuneet päähäni. Missä kohtaa olen alkanut pysyvästi ja vankkumattomasti uskoa siihen, että olen ratkaisevasti aina vääränkokoinen jostain kohtaa? Mikä tilanteiden tai ajatusten ketju on saanut minut uskomaan siihen niin, että olen alkanut elää ja tehdä valintoja sen ajatuksen mukaisesti? Miksi kaikki eivät ajattele tai koe niin? 

Vaatekasojen keskellä kiristin itseäni. Jos olen kerran mielestäni niin jumalattoman paksu, niin miksi en sitten ala ohenemaan? Jos se niin paljon vaivaa minua ja on kerran tuonut elämääni paljon ahdistusta, niin kai sitä nyt pystyy olemaan jollain pussikeittokuurilla siihen asti, että peilikuva muuttuu! Miksi en tee mitään? Maailman sivu ihmiset ovat muokanneet vartaloitaan, ei siihen tarvita mitään korkeampaa matematiikkaa. MIKSI EN OLE JO TEHNYT SITÄ?!

Tähän sain yhden mielenkiintoisen näkökulman jonkun fiksun naisen blogista (en muista nyt kenen enkä tietenkään kirjoittanut osoitetta ylös mihinkään). Hän kirjoitti laihduttamisen kurjuudesta ja mieleeni tuli oma kirjoitukseni pääsiäisen ajoilta, liittyen paastoamiseen. On ikävää olla dieetillä. On ikävää kieltäytyä. On ikävää luopua koko ajan jostain ja rankaista itseään. Sitä ei kauaa jaksa, etenkään jos on hyvällä tuulella. Itseinhovitutuksessa sitä jaksaa paremmin. Teininä laihdutin sillä menetelmällä useampia kiloja. Inhosin itseäni sopivan verran siihen, että jokaisen suklaapalan jälkeen lähdin lenkille  peläten  suklaan ilmiintyvän yön aikana suoraan reisiini ja toivoin että osaisin oksentaa ruoan pois vaivattomasti. En oppinut sitä, olin siitä silloin pahoillani. 

Hyvällä tuulella tai tasapainoisessa olotilassa haluan olla lempeä ja rakastava itseään kohtaan.  Haluaa enemmän hyvää. Ja jos ei ole miettinyt tarkemmin, mitä se  OIKEA hyvä itselle on, se on luultavasti suklaata ja unta. Koin mittavan ahaa-elämyksen. Olen ajatellut, että herkuttelu on itsensä palkitsemista ja nautinnon suomista itselle. En enää inhoa itseäni jatkuvasti (se rajoittuu lähinnä hetkiin peilin edessä väärissä vaatteissa ja muutamaan päivään tiettyyn aikaan kuukaudesta) ainakaan siinä määrin, että haluaisin kieltää ja rankaista itseäni kaiken aikaa. Haluan välttää ikäviä fiiliksiä. Olen opetellut pitämään itsestäni ja  tehnyt siitä johtopäätöksen, että voin suoda itselleni enemmän hyvää, palkita itseäni ja olen ansainnut nauttia. 

Nainen, jota sanon nyt vain Fiksuksi Naiseksi,  kirjoitti siitä, miten paljon helpompaa on motivoida itsensä saamaan jotain enemmän. Saada enemmän hyvää oloa, isommat lihakset, pystyä juoksemaan pidemmälle, jaksamaan uida kauemmas. On (luultavasti) paljon hauskempaa koittaa kasvattaa itselleen isommat reisilihakset kuin koettaa päästä eroon vatsamakkarasta. Luultavasti reisilihaksia kehittäessä se makkarakin sulaa vähän niinkuin epähuomiossa.  Ajatukset tuntuvat ihan erilaisilta, kun ne kääntää näin päin. Haluan enemmän tilaa vaatehuoneeseen, haluan enemmän aikaa aamuihin, haluan jonain päivänä tietää onko minullakin HAUIS-lihas tai takapuoli, haluan ulkoilla, haluan kirjoittaa, haluan tanssia, haluan syödä fiksummin, haluan voida paremmin..Tuntuu paljon tukalammalta pyristellä eroon selluliitistä, päästä irti stressistä, luopua siitä ja tästä tavasta. Olen ahne kaikelle hyvällä ja mukavalle. Tällä kertaa haluan ahnehtia aidosti paremmalta tuntuvaa elämää. 

Tähän aikaan vuodesta sitä alkaa laskeskelemaan kaipaavasti kalenterista viikkoja kesälomaan. Kumman kivuttomasti on koko vuosi, kymmeniä viikkoja, mennyt sen kummemmin miettimättä ja nyt, nyt tuntuu ettei viikonlopun pari päivää riitä enää palauttamaan voimia takaisin. Onneksi viikkoja ei ole monta, yhden käden sormet riittävät. Ja onneksi on kesä. Valo ja vehreys antaa voimaa ja energiaa niihin väsyneimpiinkin aamuihin. Toisaalta taas ei toivoisi päivien kuluvan. Osa päiväkodin lapsista lähtee taas kouluun ja eletään viimeisiä yhteisiä päiviä. Haikeutta on ilmassa ja minä herkistelen tämän tästä tulevia ekaluokkalaisia hyvästellessäni. 

Jonkinlaista alkavaa kolmenkympinkriisiäkin pukkaa. Muuton yhteydessä tuhosin taas vanhoja päiväkirjoja, kalentereita ja muita menneisyyden muistoja, joita en enää halunnut kantaa mukanani uuteen kotiin. Minulle päiväkirjat ovat lähinnä tunteiden ja ajatusten kaatopaikkoja. Ne eivät tosiaankaan ole tarkoitettu mahdollisille jälkipolville, eivätkä sisällä mitään historiallisesti merkittävää tietoa. Ne voi siis hyvällä omallatunnolla silputa lukukelvottomiksi. Tietenkin sorruin niitä lueskelemaan ja useimpien sivujen anti ei herättänyt semmoista "aaah, voi niitä aikoja"-tyyppistä nostalgiapuuskaa vaan lähinnä ahdistusta ja ärsyyntymistä siitä, miten pyörittelen vuodesta toiseen samantyyppisiä ajatuskulkuja ja murheita mielessäni. Tietyt, samat, jutut on olleet pinnalla vuodesta toiseen enkä ole silti tehnyt niille mitään. Miten paljon aikaa ja energiaa onkin mennyt ihan turhaan murehtimiseen ja erilaisten asioiden pelkäämiseen. Jotain hyvääkin tästä ärsyyntymisestä ja kyllästymisestä kuitenkin seurasi. Uskonkin, että oikeastaan mun kohdalla muutos parempaan tapahtuu usein jonkun negatiivisen tunteen kautta: kyllästymisen, ärsyyntymisen tai voimakkaan nolostumisen. Nyt sitten olen alkanut aktiivisesti TOIMIMAAN niin, että niille vatkaamilleni asioille tapahtuisi jotain. Ja päätin myös, että jos en aio tai oikeasti sydämessäni halua tehdä asioille mitään, niin en myöskään aio vatuloida niitä päässäni. Aika iso osa niistä "mun pitäisi" -asioista on niitä, joita olen kuvitellut muiden odottavan minulta tai asioita, joita mun omasta mielestäni "pitäisi haluta", vaikka en halua. 

Yhtenä päivänä mietin sitäkin, että voi hitto jos ihmiset tietäisivätkin, miten paljon minä(kin) välillä ja joissain tilanteissa mietin sitä, mitä muut minusta ajattelevat. Kai se on hyvin itsekeskeistä, mutta toisaalta varmaan ihan inhimillistä ja yleistä. Vaatteita pukiessa, päätöksiä tehdessä, ulos lähtiessä, töissä, kaupassa. Kaikki tai ainakin 98% siitä, mitä kuvittelen muiden mistäkin ajattelevan, on täysin kuvitelmaa ja loputkin oikeastaan sitten vaan päässäni tekemääni tulkintaa. Aika harvoin ihmiset lopulta kommentoivat ja arvioivat toisiaan päin naamaa ,varsinkaan ikävillä sanoilla.  Aika harva OIKEASTI TIETÄÄ mitä muut hänestä ajattelevat. Ja jos joku sanookin toiselle mitä tahansa väliltä "oot niin ihana, kaunis ja ystävällinen" tai "sä oot ihan hirveen läski, tyhmä ja ruma" niin lopulta vastaanottaja itse päättää miten siihen suhtautuu. Toinen voi ottaa ne tosiasioina ja nähdä itsensä sen mukaisesti kauniina tai rumana. Toinen voi ottaa kehut pään aukomisena tai suhtautua haukkuihin pelkällä olankohautuksella, että olipa sanojalla nyt huono päivä. Kaikista tärkeintä on se, mitä itse itsestään ajattelee. Huomasin, että kun pyrkii ajattelemaan itsestään kauniisti, ei muiden mahdollisilla ajatuksilla ole niin väliä. Epävarmempina hetkinä ja päivinä on koetettava olla tulkitsematta ja miettimättä koko asiaa. 

Tämän pohdintani yhteydessä päätin myös itse alkaa kiinnittää huomiota siihen, mitä itse puhun muista ja muille. Sanoilla ja ajatuksilla on niin suuri merkitys, rakentava ja hajottava. En ymmärrä ihmisiä, joilla on tarve loukata tietoisesti toisia ihmisiä ja suorastaan suunnitella, millä lailla toista voisi sanoilla satuttaa. Ymmärrän, jos sanotaan jostakin asiasta "suorat sanat", mutta toisen ihmisen arvostelu ja heikkouksien kaivaminen on jotain niin raukkamaista, että se kertoo enemmän sanojasta kuin kohteesta. Toisen loukkaamisesta ja nöyryyttämisestä nauttivalla ei ole kyllä itsellään ihan kaikki kohdallaan. Itse erään keskustelun jälkeen leijuin monta päivää jalat irti maasta, koska ystäväni puhui minusta niin kauniisti ja vielä sillä tavalla, että uskoin, että hän tarkoitti sanojaan. Tulin ajatelleeksi, miten harvoin sitä oikeasti ottaa asiakseen nostaa esille sitä, miten ihania ihmisiä ympärillä onkaan ja saa sanotuksi hyviä asioita toisille. Vaikka tärkeintä onkin ne omat ajatukset itsestä, niin minusta on tärkeää miettiä myös sitä, miten peilaamme toinen toisiamme. Kannattelemmeko vai lyömmekö maahan, ohitammeko vai kohtaammeko. 

Välillä joutuu miettimään, millaisilla ihmisillä ja kokemuksilla itsensä ympäröi. Ei kenenkään tule sietää edes läheisiltään ikävää ja huonoa kohtelua. Joskus on parempi rohkeasti perääntyä ja ottaa etäisyyttä, kuin velvollisuudentunnosta olla tekemisissä ja pitää yllä suhteita, joista aitous on lähtenyt litomaan jo ajat sitten. On aika karua huomata, että jonkun läheisenä pitämän ihmisen kanssa ei enää olekaan mitään puhuttavaa, ei mitään jaettavaa. Olen joutunut tekemään työtä itseni kanssa, että olen uskaltanut päästää irti tai etääntyä sellaisista ihmissuhteista, joihin ei liity molemminpuolisuutta ja myös antamaan anteeksi niille ihmisille, jotka ovat halunneet etääntyä minusta tai lopettaneet yhteydenpidon kokonaan. Tietysti asioiden selvittäminen olisi hienoa ja ylevää, mutta aina se ei syystä tai toisesta onnistu. 

Viittasinkin jo varjoissani hiipivään ja kurkistelevaan ikäkriisin-kummitukseen. Kummallista, miten sitä joskus vaan havahtuu joissakin tilanteissa miettimään ikäänsä. Olen varmasti monen mielestä vielä nuori ja joo, en väitäkään itseäni vanhaksi. Enkä sano, että vanhenemisessa sinänsä mitään vikaa olisi. Eräänä iltana olin kävelyllä koiran kanssa. Joukko mua ehkä kymmenen vuotta nuorempia tyttöjä ja poikia oli kokoontunut istuskelemaan isolle nurmikolle. Ohitimme heidät ja sitten vähän matkan päästä keväisessä, kauniissa metsässä kyyneleet putosivat poskilleni. Tajusin, että aika kulkee vaan eteenpäin. Mulla ei ole enää paluuta siihen aikaan, kun olin parikymppinen tai vähän alle. Olen ajatellut jotenkin olevani ehkä nuorempi kuin olen (ikuinen pikkusisko), enkä aina tajua sitä, että olen jo kohta oikeasti siinä vaiheessa, että pitäisi alkaa tietämään mitä ja missä järjestyksessä sitä meinaa haluta. Siis lähinnä, että haluaako omaa perhettä, lapsia, opiskella nyt jotain muuta vai ei. Ei voi enää haahuilla ja piiloutua sen taakse, että on "niiiiin nuori", ettei tarvitse vielä päättää mistään. Tottakai vielä myöhemminkin ehtii opiskella ja vaihtaa suuntaa vaikka kuinka monesti, mutta nyt nämä ajatukset, joita olen lykkinyt pois mielestäni useampia vuosia, jotenkin löivät päin kasvoja. No, katsotaan mihin ne ajatukset nyt mua johdattavat...

Uudessa kodissa

Blogini on viettänyt hetken verran hiljaiseloa. Selitys on hyvä. Muutimme noin viikko sitten uuteen kotiin. Paino sanalla Uuteen. Talo on vastavalmistunut. On vaikea sanoin kuvata sitä tunnelmaa, mikä sisuksissani kuplii nyt kun saan asua täällä. Nyt, kun muutto on tehty ja tavarat ovat löytäneet paikkansa. Huomaan koko ajan kaikkia pieniäkin asioita täällä, joista ilahdun. Yhtenä päivänä ilostuin suihkun lattiakaivosta, joka on minusta kaunis. Tässä talossa vallitsee ihana rauha ja kaikkialla on puhdasta. Olen melkoisen varma, että täällä kukaan ei kuse varastokomeroon, ei polta pilveä saunassa eikä hakkaa öisin rappukäytävän kaiteita.

Muuton yhteydessä sitä käy läpi sitä tavaravuorta, joka kaappeihin ja laatikoihin on kertynyt lähes huomaamatta vuosien saatossa. Heitin surutta paljon tavaraa pois. Yksi syy oli se, että täällä uudessa kodissa ei ole niin paljon kaappitilaa, johon sitä voisi edes sulloa. Tavaran karsiminen on yhtä aikaa vaikeaa ja vapauttavaa. Tällä kertaa yritin olla mahdollisimman tunteeton ja heittää pois kaikenlaista tarpeetonta miettimättä, keltä sen olin saanut tai mitä muita muistoja siihen liittyi. Turha on turha vaikka voissa paistaisi. 

Inhoan tavaroiden pakkaamista ja loppusiivousta. Mutta herään eloon ja sytyn liekkeihin kun pääsen uuteen kotiin järjestelemään huonekaluja ja tavaroita paikoilleen. Tällä kertaa noudatin Arkijärki-blogista löytämiäni ohjeita. Ohjeet tavaroiden sijoittelusta ja muusta olivat niin yksinkertaisen selkeitä, että tunsin itseni ajoittain varsinaiseksi hölmöksi, koska en ollut tajunnut tätä logiikkaa itse. Tavarat on hyvä pitää siellä, missä niitä tarvitaan ja käytetään. Ja useasti käytettävät asiat niin, että ne ovat helposti käyttöön otettavissa ja näin myös paikoilleen laitettavissa. Voin tunnustaa, että minun ongelmani on ollut nimenomaan se, että tavarat jäävät herkästi hujan hajan tai ettei niille ole edes olemassa omaa paikkaa. Tämä johtaa siihen, että ne ovat myös usein hukassa. Avaimien "katoaminen" on muun muassa aiheuttanut monta monta kaoottista aamua. NYT KAIKKI ON ONNEKSI TOISIN. Jokaikiselle tavaralle täällä  ( no joo..ainakin melkein :) ) on nyt paikka ja tarkoitus. Myös avaimille, heti oven vieressä. 

Murehtijan päiväkirjat

Tajusin tässä päivänä eräänä, että kaikkeen murehtimiseeni on ihan ymmärrettävä ja pätevä syy. Olen siis ollut tähän saakka oikea Miss Murehtija. Olen murehtinut sitäkin, että olen niin kova murehtimaan. Olen halunnut olla huolettomampi, elää enemmän tässä hetkessä ja läsnä - päivä kerrallaan. Sitä on tullut harjoiteltuakin monin menetelmin. Paras opettajani lienee kumppani, joka onkin sellainen hetken lapsi, ettei häntä juuri koskaan saa kiinni huomisesta huolehtimisesta. Kateeksi on käynyt. Otsaryppy on syventynyt. Huolettomuus karissut. 

Viimeisimpiä stressin aiheita ja murheen tuojia ovat olleet jo aiemmin mainitsemani asuntoasiat. Käytin noin  neljä-viisi kuukautta päivittäin aikaa asuntoasioiden miettimiseen, vuokra-asuntoilmoitusten selaamiseen ja koin siitä ajoittain suurta stressiä, jopa epätoivoa. Toki olin asuntoa etsinyt pidempäänkin, mutta nuo kuukaudet se oli aktiivisimmillaan. Asuntoasia järjestyivät yllättäen loistavimmalla  mahdollisella tavalla muutama viikko sitten. Saimme uuden, suht edullisen, aivan ihanan asunnon, josta tulee kotimme jo kuukauden päästä.  Asunto ei löytynyt selaamieni ilmoitusten kautta vaan järjestyi lopulta todella helposti. Se löytyi tavalla, jolla en sen uskonut löytyvän. Sain itseni kiinni  helpottuneena ajattelemasta ajatuksia, jotka kulkivat suurin piirtein näin: " Huh, nyt se murehtiminen on ohi. Kyllä kannatti muutama kuukausi murehtia, kun tässä on tulos." Ei nyt ihan noin yksioikoisesti -tietenkään, kun kyse on minun ajatuksistani- , mutta siinä tiivistettynä. 

Oikein sävähdin kun tajusin samalla, että tällä mallilla olen ajatellut jo useita vuosia, ehkä jo lapsuudesta saakka. Olen ihan oikeasti ajatellut, että murehtimisesta ja stressaamisesta on ollut oikeasti hyötyä. Olen ollut monesti pulassa. Isommassa ja pienemmässä. Joskus olen uskotellut itselleni olevani tilanteessa, josta en selviä. Olen todistettavasti selvinnyt joka kerta ainakin hengissä ja suht koht terveenä. Asiat ovat aina järjestyneet tavalla tai toisella. Varmaa on se, että ihan joka kerta olen niistä stressannut ja murehtinut etukäteen, jos se on vaan ollut mahdollista. Jossain vaiheessa olen ilmeisesti päässäni yhdistänyt kaksi piuhaa toisiinsa syy-seuraus-suhteeksi. Että murehtimisesta seuraa asioiden järjestyminen. Mitä enemmän murehdin ja stressaan sitä varmemmin onnistun. Höpö höpö. 

Muistelin äsken joitakin kertoja, kun olen ollut jostain tilanteesta tosi stressaantunut. Kertaakaan ei voida osoittaa, että hermoilemiseni, murehtimiseni, valvomiseni tai  muu huolien pyörittäminen olisi auttanut asiaan. Yhteyttä ei ole. Ainoa, mihin murehtimisesta on ollut hyötyä on, että sen avulla asioiden järjestyminen tai kääntyminen parhain päin on tuntunut dramaattisella tavalla helpottavalta ja  huojentavalta. Niinkuin kovan työn jälkeen saavutettu maali. Jos en olisi murehtinut niin, en ehkä olisi ollut niin helpottunut. Mutta en myöskään väsynyt. Olen usein jo uuvuttanut itseni siihen pisteeseen, etten esim. ole iloinen vaan nimenomaan huojentuneen väsynyt. 

Tajusin tämän asuntoasian järjestyttyä hyvin kirkkaasti sen, kuinka paljon aikaa ja energiaa olin hukannut turhaan murehtimiseen. Mutta toisaalta ymmärsin myös sen, miksi toimin niin kerta toisensa jälkeen. Uskon, että nyt kun havaitsin oman uskomussysteemini tämän taustalla, on helpompi seuraavan kerran opetella muistamaan, ettei stressaaminen ole koskaan aiemminkaan vienyt minua toivottuun tulokseen, vaikka olen niin kuvitellut. Siihen on vienyt muut asiat: käytännön teot asioiden eteen, joskus hyvä tuuri ja erittäin usein toisten ihmisten apu, vinkit tai teot. Joskus auttaa vain aika. Ehkä ensi kerralla pääsen jo iloitsemaan kiitollisena siitä, että kaikki kyllä järjestyy.

Mielitekoja ja väkisin vääntämistä

Mulla oli  on aika monta hienoa tavoitetta tälle pääsiäisen alusajalle, jota paaston ajaksikin kutsutaan. Mietin ensin huolellisesti, mitkä olisivat sellaisia asioita joista voisin helposti luopua joksikin aikaa. Esimerkiksi muovipusseista ja lihan syömisestä. Sitten mieleeni alkoi tulvia asioita, joista ehkä haluaisin luopua, mutta en uskonut pystyväni. Kuten esimerkiksi herkut ja ylimääräinen shoppailu. Toistaiseksi mikään näistä suunnitelmista ei ole mennyt ihan putkeen. Kaikkea on syöty ja ostettu ja kannettu muovipussissa kotiin. Mielitekojen voima on suuri.

Paastosta tulee mieleen lähinnä kieltäytyminen. Jos jonkin asian olen nyt huomannut, niin sen, että sisälläni asuu pieni keskikokoinen kapinallinen (joku nyt varmaankin jo sanoisi, että se on se, se KIUSAUS, jota vastaan tuleekin juuri paaston aikana aktiivisesti taistella. EIKÖ MINUSSA OLEN HENGEN VOIMAA???!! ). Jos jokin asia on muka minulta kielletty, haluan luultavasti juuri sen. En oikein taivu kieltoihin, tai siihen, että miks minun pitäisi vain kieltäytymisen huvista kieltäytyä jostakin, jonka haluan ja eritoten jonka voin saada ilman, että siitä seuraa muille tai itselleni mitään vahinkoa.Osoittaakseni itselleni että pystyn siihen? Osoittaakseni henkistä vahvuutta?  Sanottakoon tähän väliin, että ne muovipussit, ne eivät liity tähän. 

Keittiöpsykologi minussa herää selittämään tilannetta, että koska minut on kasvatettu välillä aika  moninaisten ja vipsahtaneiden sääntöjen ja kieltojen ja rangaistusten avulla, inhoan siksi nykyään erilaisia rajoituksia. Vaikka sitten itse itselleni asettamia. Elämässä on muutenkin niin paljon kaikenlaisia sääntöjä, lakeja, normeja ja toimintatapoja, joita on noudatettava, että yksi pulla sinne tai tänne on aika pieni rikka siinä rokassa. Huomaan myös, että kiellot tai kiusausten voittaminen itsekurin hengessä eivät oikein minua motivoi. Itsekuri on sitäpaitsi sana, joka ällöttää minua. Minusta motivaation tulee tulla innostuksen ja ilon kautta. Oivallusten ja inspiraation. Yhtäkkiä kun ymmärtää jonkun asian laidan olevan toisin kuin on ennen kuvitellut, seuraa ahaa-elämys, joka muuttaa toimintaa luonnollisesti haluttuun suuntaan. Ilosta ja innosta saa myös energiaa, joka laittaa toiminnan liikkeelle.

Mielestäni tämä "paastokokeilu" ei kuitenkaan ole mennyt hukkaan, koska olen huomannut, että jos se nyt ei ihan käytännössä ole kaikilta osin mennyt putkeen, niin uusia ajatuksia se on silti herättänyt. Olen pohtinut tekemiäni valintoja ja miettinyt, miksi haluan luopua juuri niistä asioista, joista haluan. Millä muulla tavoin voisin niitä asioita hoitaa, kuin asettamalla niille täyskiellon. Miten sisäinen puheeni toimii, kun vakuutan itselleni että saan/voin/ansaitsen jotakin mikä on kuulunut kiellettyjen asioiden listalle kuluneiden viikkojen aikana. Olen aika hyvä vetoamaan tunteisiini, perustelemaan itselleni ja saamaan tahtoni läpi. Yksi syy on varmaan se, että kieltolistani oli sen verta monipuolinen ja sellainen, etten alunperinkään ihan sydämessäni siihen sitoutunut. Pirun ja enkelin taistelu olkapäilläni ei luultavasti vaatinut kovinkaan kummoisia argumentteja tai hiillostamista.

Aino tarkkailee tiiviisti kadun tapahtumia paremman vahtimisen puutteessa

Toinen asia, minkä tajusin eilen kun olin käymässä siskoni luona, oli se, että omat uskomukset elämästä eivät edelleenkään mene yksiin käytännön kanssa. Sanon yhtä, teen toista. Olen varmaan kirjoittanut tästä samasta joskus viime kesänä, mutta se nousi nyt uudelleen esiin. Olen ihminen, joka toistelen mielelläni  itselleni ja muille, että "asiat menevät niinkuin ne on tarkoitettu" ja "kaikki järjestyy". Kaikella on tarkoitus, joka selviää kyllä, vaikkakin joskus vasta jälkeenpäin. Ja rukoillessakin sanon että "tapahtukoon sinun tahtosi". Niin tapahtukoon vain, jos se ei satu olemaan eri kuin minun tahtoni. Todellisuudessa minun asioillani ei ole oikein varaa järjestyä, koska huseeraan ylimpänä tirehtöörinä itse järjestelemässä niitä joka suuntaan. Olen päättänyt, miten asioiden kuuluisi mennä ja laittanut laput silmille muiden vaihtoehtojen suhteen. En ota huomioon, että se mitä minä haluan, ei välttämättä ole se, miten asioiden on tarkoitettu menevän tai miten Luoja ne järjestäisi. Suljen silmäni myös paremmilta ja luovemmilta ratkaisuilta, kun keskityn vain yhteen tiettyyn lopputulokseen kuin maaliin, johon on päästävä hinnalla millä hyvänsä. Ja nyt nimenomaan HINNALLA. 

Etsin tällä hetkellä kaksi aikuista ja yhden koiran sisäänsä vetävää vuokra-asuntoa tästä suht koht lähialueelta. Hinnat ovat vapailla markkinoilla pilvissä ja kaupungin kautta asiat tuntuvat etenevän etanavauhtia. Syy uuden asunnon tarpeeseen on se, että olen kyllästynyt tähän rappuun jossa eletään kuin siat pellossa ja painavampi syy on kesällä juuri loma-aikaan alkava kylpyhuoneremontti. Olen stressannut ja ollut ahdistunut tästä syystä jo marraskuusta asti ja hoitanut tätä enemmän ja vähemmän vimmoissani selaillen asuntosivuja ja täyttäen hakemuksia ja käyden näytöissä.

Toki voin olla aika varma, että asioihin ei mitään ihmeempää muutosta tule, jos en tee yhtään mitään  tai  makaan vain sohvalla visualisoiden unelmien kotiani. Tai voiko, mistäs senkään tiedän, kun en ole sitä reittiä koskaan loppuun asti kokeillut. Mieluummin ilmeisesti alan hermoilla ja stressata hyvissä ajoin. Mutta mitä se stressi tähän kaikkeen liittyy? Ja hirveä ahdistus? Auttaako se hampaiden pureminen yhtään mihinkään? Olen ottanut asunnon löytämisestä lähinnä pakkomielteen sen sijasta, että etsisin vaan rauhassa ja ottaisin kaikki vaihtoehdot huomioon. Pahimmassa tapauksessa saan lietsottua itseni vielä ennen kesää sellaiseen paniikkin tämän asian suhteen, että huolin jonkun ylikalliin pimeän kellarikomeron asunnoksemme kunhan vain pääsen muuttamaan tästä nykyisestä asunnosta jonnekin. Tai stressaan itseni niin kireäksi, että saan kaiken menemään vielä  huonommin kuin lähtötilanteessa.  En ole ainakaan kuullut, että paniikki, stressaaminen tai huolestuneisuus olisivat olleet yhteydessä muilla ihmisillä jotenkin onnistuneeseen vuokra-asunnon saantiin.

Ymmärsin eilen, että asunnon etsiminen onkin vain ihan tavallinen hoidettava asia. Hyvä, meille sopiva asunto löytyy tai ei löydy huolimatta siitä itkenkö vai nauranko sitä etsiessäni. Sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, kuinka huolestunut olen. Se joko löytyy tai ei löydy ajoissa ja sillä hyvä. Elämää on kylppäriremontin jälkeenkin. Voin tehdä kaikki ne asiat, jotka auttavat asiaa, mutta paniikki niihin ei auta. Ilmoituksia voi selailla ihan rauhallisessakin mielentilassa, samat asunnot siellä ovat tarjolla jokatapauksessa. Stressin lietsominen ja murehtiminen on siis osoitettu jälleen maailman turhimmiksi puuhiksi. Ehkä paastoankin pääsiäiseen asti niistä ja syön keksini paremmalla omatunnolla.

PS. Pikemminkin musta tuntuu, että tää paasto on mennyt väärinpäin. Olen alkanut sallia itselleni kaikenlaisia mielitekoja, jotka olen ennen ohittanut. Turhin mutta hauska hömpötys ovat värilliset piilolinssit.. ruskeat, tietysti.

Flunssassa

Flunssaisen parhaat ystävät ovat olleet lähipäivinä hyvät kirjat. Rakkaat, tutut, moneen kertaan läpiluetut kirjat. On joitakin kirjoja, joihin palaan uudelleen ja uudelleen, eikä minua piiruakaan haittaa että tiedän jo ennalta kuinka tarina tulee päättymään. Päinvastoin, lukukertojen myötä alkaa hahmottua entistä tarkemmin koko tarinan kokonaiskuva, miten se rakentuu pienistä osista suuriksi kokonaisuuksiksi. 

Suosikkikirjailijani on Raija Oranen. En edes muista, milloin luin hänen ensimmäisen kirjansa. Luultavasti alle kymmenen vuotiaana, kun Ruusun Aika tv-sarja ilmestyi kirjoina. Katsoin aikanaan myös sarjaa Puhtaat valkeat lakanat, johon jostain syystä kiinnyin kovasti. Kirjan luin luonnollisesti heti sen ilmestyttyä (ja sen jälkeen reilusti kymmenenkin kertaa) ja riemuitsin joitakin vuosia sitten, kun sarja ilmestyi pitkän kaipauksen jälkeen dvd:llä. Hankin kaikki saatavissa olevat osat välittömästi. Ja on niitä katsottukin. Joskus huonoina hetkinä, epävarmuuden tai vastoinkäymisten kohdattua, laitan dvd:n koneeseen ja toivotan Raikkaan turvallisen perheen tervetulleeksi kotiimme. Pitäkää hourupäänä, he ovat minulle kuin sukulaiset.

Yksi ihanimmista Orasen kirjoittamista kirjasarjoista on kuitenkin Maan aamu-sarja. Se kertoo Suomen historian vaiheet 1910-luvulta 1940-luvulle Hepojärven kartanossa asuvan Malmin perheen kautta. Kirjoissa yhdistyvät historia, poliittiset kuviot, elämäntarinat, huumori, ihmissuhdekiemurat ja kaiken voittava ihana rakkaus. Syvyys ja keveys, kupliva ilo ja julmat tragediat. Elämä kaikkine sävyineen. Nautin kirjojen lukemisesta suunnattomasti ja henkilöt tuntuvat kuin vanhoilta tutuilta tämän yli 15 vuoden tuttavuuden jälkeen. Muistan aina kun sain jouluna 1997 lahjaksi sarjan kolmannen osan Pitkät hiukset. En malttanut hetkeäkään odottaa, joten valvoin pitkälle jouluyöhön ahmien noin 600 sivuista romaania. En tiedä parempaa kuin upota täysin tarinaan, joka vie mukanaan toisiin maailmoihin. Tarinan kartanon elämä ja aika on sopivan kaukana omasta arkisesta olemisestani, mutta silti heidän kohtalonsa ovat niin inhimillisiä ja aitoja, että unohdan heidän olevan keksittyjä ensinkään. 

Orasen kirjat saavat miettimään myös omia kirjoittamispuuhiani. Oranen kirjoittaa niin huikean hyvin! Hän onnistuu kirjoittamaan historiallisista ja poliittisista tapahtumista tarkasti ja niin, että ne alkavat elää uudelleen. Hänellä on hurja tietämys asioista ja kyky punoa asioita yhteen sellaisella tavalla, etten voi kuin ihmetellä. Taustatyötä on varmasti jouduttu tekemään, mutta ei pelkällä tiedolla taiota kokoon sellaista tarinaa kuin mitä hänen kirjoistaan saa lukea. Samaan aikaan syvällistä, historiallista ja kuitenkin tavallaan kevyttä romanttista viihdettä, joka koukuttaa lukijan sivujen ääreen. Miten ikinä joku voi kirjoittaa niin taitavasti?

Kun itse suunnittelen ja kirjoitan omia juttujani tuntuu toisinaan, etten ikinä varmaan tule yhtä taitavaksi kuin "oikeat kirjailijat". Jotenkin omat ideat ja helpoilta tuntuvat  ratkaisut häiritsevät ja ärsyttävät, kun tietää että on olemassa ihan toinen taso. Jostakin tietysti on heidänkin pitänyt aloittaa kuten minunkin. Oma rimani on aika korkealla kun olen koko elämäni kahlannut läpi noita teoksia, joissa sanoja käytetään niin tarkasti ja elävästi että ne vangitsevat minut, lukijan, ja saavat minut eläytymään omaan väkevään ja elämänmakuiseen maailmaansa. En tahdo itsekään tyytyä mihinkään, mikä on sinne päin. Toisinaan taas tuntuu, että kirjoittaminen on se tie joka on valinnut minut enemmän kuin minä sen. Että minun on tarkoitus kirjoittaa tässä maailmassa ja että osaan kyllä, kunhan annan itselleni ajan ja löydän rauhan kirjoittamiseni kanssa. Kun suostun siihen, että teksti saa kypsyä ja kehittyä, kun en enää pelkää kirjoittaa mistään. Tajusinkin, etten haluakaan enää keskittyä siihen, milloin teksti on valmis vaan siihen, että siitä tulee juuri se, mikä siitä pitää tulla. Juuri minun näköiseni ja että saan kertoa siinä juuri sen tarinan, jonka haluan. 

Nyt takaisin kirjan ääreen, Pitkät hiukset on jälleen loppusuoralla ja viimeinen osa, Ketunpesä, odottaa vielä lukemistaan. Kun ei ole voinut paljon muuta kuin levätä sängyssä ja niistää, on onni omistaa kirjoja, jotka kuljettavat jonnekin muualle. Ne odottavat uskollisen ystävän lailla sängyn vieressä, kun herään ja eivätkä pahastu vaikka nukahdan kesken kaiken. Ne eivät pelkää tartuntaa ja ovat Luojan kiitos niin paksuja, etteivät lopu heti kesken. 

Tänään on tuntunut, että kevät on nyt tullut, sen kunniaksi keväisemmät kuvat myös tänne :)

Mukavaa ja aurinkoista viikonloppua!

Kuvat: www.antikvaari.fi