Pohdintoja vaatehuoneesta...

Taas täällä. Kesäloma on vietetty ja kirjoitusinspiraatiokin palasi. Tänään, tai oikeastaan jo eilen, iski myös sisustusinspiraatio. Eilen se rajoittui sängyn paikan vaihtamiseen, tänään vuorossa oli vaatehuone. Kävimme myös keventämässä erästä muuttokuormaa, kotiimme löysi tiensä uusi (kirja)hylly ja nojatuoli ja , iii-ha-haa, karvainen keinuheivonen. Entinen kirjahylly päätyi vaatehyllyksi vaatehuoneeseen, uusi nojaa toistaiseksi vielä osissa seinää vasten (kirjoitin tämän EILEN ja ihmettelin miksei ole ilmestynyt, mutta nyt on hylly koottu ja ihana!!!). Vaate-, laukku- ja kenkäkasan keskellä aloin miettiä, onko enemmän aina parempi vai ehkä sittenkin hiukan liikaa.

Kuten on käynyt selväksi, olen intohimoinen kirpputorien kiertäjä. Ostan sieltä pääasiassa vaatteita, kenkiä ja asusteita. Toisaalta en ole mikään "tyylitaituri", en tätä ennen ole osannut määritellä, millainen on minun pukeutumistyylini enkä käytä kovinkaan paljon aikaa sen miettimiseen, mitkä vaatteet sopivat yhteen keskenään (no,ehkä värien suhteen). Tulisin hulluksi, jos minun pitäisi koostaa vaatekaapistani jonkilainen parinkymmenen vaatteen " toimiva peruspuvusto", kuten jokaisessa naistenlehdessä vaaditaan tekemään. Luultavasti sieltä ei sellaista saisikaan. Siellä on mekkoja, paitoja, farkkuja ja ties mitä virityksiä joka lähtöön. Kirpputorilla hinta ei useinkaan ole este hieman erikoisempienkaan vaatteiden hankkimiselle ja uusien juttujen ennakkoluulottomalle kokeilemiselle. Kun siellä tulee käyneeksi verrattain usein ja ostaneeksi surutta kaikenlaista, alkavat vaatehyllyt täyttyä ja pursuta vaatteista, joita en ole ehkä edes pitänyt, mutta jotka ovat vaan "jotenkin tosi kivoja". Tänään päätin, että teen siellä täysin tunteettoman karsinnan. Kaikki, mitä en ole pitänyt viimeisen vuoden aikana oikeasti jossakin tai  vaatteet, jotka ovat reilusti liian isoja/pieniä saavat väistyä kaapistani. Ja elämästäni.  Lopullisesti. Ensin yritän myydä ne kirpputorilla ja loput vien mihin tahansa paikkaan, joka ne huolii. Jos ei muualle, niin sitten roskalaatikkoon. Tänään kun kävin vaatteitani läpi, huomasin että vaatekaappini tuntuu melkein vieraalle ja näyttää uhkaavalle. Sieltä on vaikeaa löytää mitään ja saan sen joka aamu käännettyä ylösalaisin, kun kiireessä etsin jotain sopivaa päällepantavaa. Samalla löysin "pukeutumistyylini".

Sopivaa. Niin. Jos pukeutumistani ei määrittelekään mikään tietty tyyli tai muoti, niin sillä on kuitenkin  tarkoitus ja vankka perusta, johon kaikki pohjautuu. Havahduin siihen, mikä todella ohjaa kaikkea pukeutumistani: vartaloon liittyvät kompleksit. Ei suinkaan se, että haluaisin näyttää tietynlaiselta, pukeutua tiettyyn väriin tai edes se, millaisista vaatteista pidän. Pukeutumiseni tarkoitus on peittää ne osat vartalostani mahdollisimman hyvin, joihin en ole itsessäni tyytyväinen.  Tai no, heh, minä siis PIDÄN vaatteista, jotka peittävät sen mitä haluan piilottaa, joten tavallaan pukeudun kyllä niihin, joista pidän, koska ne vastaavat huutavaan tarpeeseeni. Vaikka joku vaate olisi kuinka kaunis ja ihana ja muuten sopiva tahansa, mutta ajattelen, että siinä näytän mielestäni paksulta, en voi siihen pukeutua vaikka haluaisinkin.

Huomio teki vähän kipeää.  Ensinnäkin siksi, että tätä samaa on jatkunut viimeiset 15 vuotta, painostani riippumatta. Tyytyväisyys vartalooni peilin edessä kestää korkeintaan sekunteja. Pukeudun sen perusteella, missä näytän mielestäni mahdollisimman en-pullealta, en välttämättä siihen, mihin haluaisin. Joo, ja huomio kirveli ehkä myös siksi, että näin kesäloman jälkeen sitä oikeasti ehkä onkin jostain kohtaa hieman paksumpi kuin ennen, ja se ottaa päähän vielä vähän enemmän. Kuitenkin tiedän monia paljon fyysiseltä kooltaan itseäni suurempia naisia, jotka pukeutuvat todella kauniisti ja vartaloaan häpeilemättä siihen tyyliin kuin itse tahtovat -ja näyttävät erittäin hyvältä. En katso heitä ajatellen, kuinka tuo nyt on voinut jotain tuollaista vetää päällensä. Katson heitä kadehtien sitä, että he tuntuvat hyväksyvän itsensä paljon paremmin ja nauttivat pukeutumisesta kuin hauskasta leikistä. Minulle pukeutuminen on  lähinnä stressaavaa ja ahdistavaa kamppailua, vaikka vaatekaappia katsoessani voisi kuvitella, että olen hulluna vaatteisiin ja  valikoimaa riittäisi. Katson itseäni virheitä etsien. 

Haluaisin kelata elämäni videonauhaa (olen 80-luvun lapsi, silloin ei ollut kuultukaan dvd:stä) siihen pisteeseen, jossa nämä ajatukset ovat iskostuneet päähäni. Missä kohtaa olen alkanut pysyvästi ja vankkumattomasti uskoa siihen, että olen ratkaisevasti aina vääränkokoinen jostain kohtaa? Mikä tilanteiden tai ajatusten ketju on saanut minut uskomaan siihen niin, että olen alkanut elää ja tehdä valintoja sen ajatuksen mukaisesti? Miksi kaikki eivät ajattele tai koe niin? 

Vaatekasojen keskellä kiristin itseäni. Jos olen kerran mielestäni niin jumalattoman paksu, niin miksi en sitten ala ohenemaan? Jos se niin paljon vaivaa minua ja on kerran tuonut elämääni paljon ahdistusta, niin kai sitä nyt pystyy olemaan jollain pussikeittokuurilla siihen asti, että peilikuva muuttuu! Miksi en tee mitään? Maailman sivu ihmiset ovat muokanneet vartaloitaan, ei siihen tarvita mitään korkeampaa matematiikkaa. MIKSI EN OLE JO TEHNYT SITÄ?!

Tähän sain yhden mielenkiintoisen näkökulman jonkun fiksun naisen blogista (en muista nyt kenen enkä tietenkään kirjoittanut osoitetta ylös mihinkään). Hän kirjoitti laihduttamisen kurjuudesta ja mieleeni tuli oma kirjoitukseni pääsiäisen ajoilta, liittyen paastoamiseen. On ikävää olla dieetillä. On ikävää kieltäytyä. On ikävää luopua koko ajan jostain ja rankaista itseään. Sitä ei kauaa jaksa, etenkään jos on hyvällä tuulella. Itseinhovitutuksessa sitä jaksaa paremmin. Teininä laihdutin sillä menetelmällä useampia kiloja. Inhosin itseäni sopivan verran siihen, että jokaisen suklaapalan jälkeen lähdin lenkille  peläten  suklaan ilmiintyvän yön aikana suoraan reisiini ja toivoin että osaisin oksentaa ruoan pois vaivattomasti. En oppinut sitä, olin siitä silloin pahoillani. 

Hyvällä tuulella tai tasapainoisessa olotilassa haluan olla lempeä ja rakastava itseään kohtaan.  Haluaa enemmän hyvää. Ja jos ei ole miettinyt tarkemmin, mitä se  OIKEA hyvä itselle on, se on luultavasti suklaata ja unta. Koin mittavan ahaa-elämyksen. Olen ajatellut, että herkuttelu on itsensä palkitsemista ja nautinnon suomista itselle. En enää inhoa itseäni jatkuvasti (se rajoittuu lähinnä hetkiin peilin edessä väärissä vaatteissa ja muutamaan päivään tiettyyn aikaan kuukaudesta) ainakaan siinä määrin, että haluaisin kieltää ja rankaista itseäni kaiken aikaa. Haluan välttää ikäviä fiiliksiä. Olen opetellut pitämään itsestäni ja  tehnyt siitä johtopäätöksen, että voin suoda itselleni enemmän hyvää, palkita itseäni ja olen ansainnut nauttia. 

Nainen, jota sanon nyt vain Fiksuksi Naiseksi,  kirjoitti siitä, miten paljon helpompaa on motivoida itsensä saamaan jotain enemmän. Saada enemmän hyvää oloa, isommat lihakset, pystyä juoksemaan pidemmälle, jaksamaan uida kauemmas. On (luultavasti) paljon hauskempaa koittaa kasvattaa itselleen isommat reisilihakset kuin koettaa päästä eroon vatsamakkarasta. Luultavasti reisilihaksia kehittäessä se makkarakin sulaa vähän niinkuin epähuomiossa.  Ajatukset tuntuvat ihan erilaisilta, kun ne kääntää näin päin. Haluan enemmän tilaa vaatehuoneeseen, haluan enemmän aikaa aamuihin, haluan jonain päivänä tietää onko minullakin HAUIS-lihas tai takapuoli, haluan ulkoilla, haluan kirjoittaa, haluan tanssia, haluan syödä fiksummin, haluan voida paremmin..Tuntuu paljon tukalammalta pyristellä eroon selluliitistä, päästä irti stressistä, luopua siitä ja tästä tavasta. Olen ahne kaikelle hyvällä ja mukavalle. Tällä kertaa haluan ahnehtia aidosti paremmalta tuntuvaa elämää.