Ajattele positiivisesti! Saat sen mihin uskot! Olet, mitä ajattelet!
Valittaminen ja ikävistä asioista puhuminen on luultavasti huonommassa huudossa kuin koskaan. Positiivinen psykologia jyrää ja erilaiset "vedät-puoleesi-kaiken-mitä-ajattelet"-elämäntaito-oppaat myyvät miljoonia. Ikäviä asioita ei oikeastaan saisi edes ajatella, koska jos tätä teoriaa on uskominen, vedät silloin puoleesi myös niitä. Radikaaleimpien magneetti-uskovien mielestä ihminen vetää itselleen hyvän ohessa myös kaikki ne ikävyydet, jotka hänelle tapahtuvat: sairaudet ja onnettomuudet muun muassa. Tästä seurannee pienimuotoista paniikkia: myönteisestä ajattelusta tulee lähes pakko. Eikun ilo pintaan vaikka sydän märkänis, että maailmankaikkeus muistaisi vain niillä hyvillä asioilla. Ittiäs saat syyttää, jos lunta tulee tupaan ja jäitä porstuaan. Haluaisinpa tavata sen ihmisen, joka tuolla magneetti-menetelmällä on todistettavasti saanut niitä kirjassa luvattuja rahakirjeitä postiluukusta laskujen sijasta. MISSÄ OVAT MINUN???!? Kyllä, täälläkin on alennuttu siihen, että velatkin on mielikuviteltu saataviksi.
 |
| Kuva lainattu |
Eipä sillä, kyllä minäkin tykkään myönteisyydestä. Ärsyynnyn, jos joudun olemaan pitkään ihmisten seurassa joilla on Kaikki Huonosti. Valitetaan säästä, vartalosta, kiireestä,ruuhkasta, sairauksista, työstä -ja siitä varsinkin-, kumppanista, vaaleista, tummista..aiheita riittää. Ei se silloin haittaa, kun olen itse se, joka avatuu ja ei varsinkaan silloin, kun valitan itse siitä ihmisestä, joka aina jaksaa valittaa.
Viime viikolla aloin kuunnella omia valituksiani. Tarkoin korvin. Yleensä valittajaa ei paljon viitsitä kuunnella. Koitetaan sanoa jotain inhimillistä -jos jaksetaan- että toinen lopettaisi tai vaihtaisi edes aihetta. Tai sitten ollaan vaan hiljaa, jos kehdataan, koska se on paljon tehokkaampaa vaikkakin tylyä. Harva viitsii valittaa, jos ei saa mitään tulosta, sääliä, ymmärrystä tai ketään mukaan. Kaikkein antoisinta on yhteisvalitus, jossa kaksi keskustelijaa valittaa sydämensä kyllyydestä samasta aiheesta ja lopulta huokaisevat rentoutuneena syvään kun kaikki valitus on päässyt ulos. Ei enää harmita ollenkaan niin paljon. Etenkin jos valittajat vertailevat jotain epäkohtaa itsessään ja kumpikin pyrkii todistamaan, että itsellä se epäkohta on paljon suurempi kuin kanssavalittajalla. Vaikka maha tai raha tai niiden puute.
 |
| Kuva lainattu |
Valittajaa jaksetaan kuunnella aikansa ja voivotella yhdessä tilannetta, kunnes siihen ei enää jakseta reagoida ja pihistään omassa mielessä, että tekisi jo asialle jotain, mitä se mulle aina avautuu. Sama ilmiö näkyy joskus myös vaikeampien asioiden kanssa. Vaikka kiireestä valittamista ja esimerkiksi avioeron tuottamaa tuskaa ei voi rinnastaa, on niissä kuitenkin jotain samaa. Ihmiset eivät enää samalla lailla "kanna toistensa taakkoja" kuin ennen. Keneltäkään ei nykyään ole lupa sellaista edes odottaa, koska kaikilla on omia ongelmia, kiirettä, stressiä, huolia ja väsymystä omastakin takaa jo niin paljon, että toisen vyörytys voisi katkaista sen kuuluisan kameleontin selän. Ja terapiathan ovat sitä varten. Kullanarvoisia ovat ne ystävät, jotka todella kannattelevat toisiaan kriisien yli. Sitä kai tarkoitetaan sillä, kun jyvät erottuvat pakaroista.
Ihmiset asettavat (luultavasti tietämättään) aikarajoja toistensa surulle, vihalle tai masennukselle -ja valitukselle. Pari viikkoa tai kuukausi (tilanteesta riippuen) on ihan ok olla masentunut tai vatvoa päättynyttä ihmissuhdettaan tai valittaa ikävästä työpaikasta. Sitten olisi jo noustava jaloilleen, tehtävä ratkaisu, muutettava suuntaa. Joskus pari päivääkin voi olla liikaa. Tein kerran havainnon, että aloin jo muutaman päivän jälkeen hävetä sitä, että olin vieläkin surullinen siitä, että olin todella alamaissa erään ikävän suhteen päätyttyä yllättäen. Vaikka tyyppi oli p***a (mitä kaikki tietysti empaattisesti toistelivat lohdutukseksi..kysyn vaan, mitä se auttaa, että saa heti perään tietää, että on ollut itsekin ihan viallinen kun on kerran semmoiseen ruttoon edes vapaaehtoisesti haksahtanut???) ja muutenkin koko juttu näin jälkeenpäin ihan syvältä, silti se sattui ihan järkyttävästi tulla hylätyksi kuin nakki kalliolle. Tajusin, ettei mulla ollut jäljellä juuri ketään, jolle olisin kehdannut edes soittaa enää parin päivän jälkeen ja itkeä ja tunnustaa, että joo, edelleenkään ei päivä paista tähän risukasaan. Aloin esittää mieluummin, että voin jo vähän paremmin, koska huomasin, että se sai kuulijani riemastumaan -heidän neuvonsa ovat tepsineet ("se oli varmaan se miehiä tulee ja menee, joo sitä mä käytän ens kerrallakin.) No, onneksi tosiaan on ne terapeutit tai tässä tapauksessa kriisipuhelimet. Sinne sai valittaa ihan reilusti vaikka keskellä yötä. Omatuntokin oli puhdas, kun ajattelin, että ne sentään saavat siitä varmaan jonkun korvauksen. Ja yöllä tuplana.
 |
| kuva lainattu |
Mutta, takaisin siihen itsensä kuuntelemiseen. Kuuntelin yhden iltapäivän omaa valitustani. Mitkä ovat ne asiat, jotka saavat minut märisemään ja narisemaan kuin huonosti rasvattu salama. No, ne ovat ihan oikeita asioita. Kiire, sotku, meteli ja epäoikeuden mukainen ihmisten kohtelu ja omat kurjat muistot esimerkiksi. Ja se, ettei kaapissa ole ruokaa. Ne kertovat minulle asioista, jotka elämässäni ovat jollain tavalla vinksallaan. Jotka kaipaavat pientä tai isompaa fiksausta. Jos kuulostelee omia valituksiaan ja murheitaan ja antaa niille vähän aikaa ja huomiota, niillä on yllättävän paljon asiaa. Jos kyselee itseltään, ellei kukaan muu viitsi, mikä jossain asiassa oikeasti ottaa päähän. Ehkä se ei olekaan pakkanen vaan se, että en ole edelleenkään hankkinut tarpeeksi lämpimiä talvivaatteita, vaikka on pitänyt jo monta vuotta. Ehkä se ei olekaan se, että olen ruma ja lihava vaan se, että en ole arvostanut itseäni riittävästi ja sallinut itselleni hyvää ja arvokasta elämää. Ehkä se ei olekaan se, että on aina kiire vaan se, että teen vähän liikaa ja vähän vääriä asioita. Valituksen taustalta löytyy usein ihan oikeita tarpeita. Omia tarpeita, joihin tulisi suhtautua vakavasti ja kuunnellen. Siinä mielessä muille valittaminen ei aina auta, koska hyvä valitus voi mennä ihan hukkaan, jos kukaan ei auta valituskasan tonkimisessa pintaa syvemmältä.
 |
| Kuva lainattu |
Jopa vuosia jatkunut valitus saattaa katketa kuin seinään, kun ymmärtää mistä todella valittaa tai mikä tarve tai asia on kaiken sen valituksen taustalla. Olettaen siis, että haluaa tehdä jotain omaksi hyväkseen ja päästä valituksestaan eroon. Kaikki eivät halua tai viitsi. Jotkut eivät sisimmässään edes halua, että valituksen aihe korjaantuisi. Se voi olla tuttu ja turvallinen asia tai tarpeellinen tunne, josta ei ole valmis ainakaan vielä luopumaan ja päästämään irti ja niin voi olla hyvä. Voi myös olla, että ei halua tai pysty kuuntelemaan omaa valitustaan, koska kieltää ja torppaa tarpeellisetkin valituksensa jo alkuunsa, koska ei halua olla nykyajan spitaalinen, negatiivinen ihminen.
 |
Kuva lainattu
|
Valitettavasti, samat teemat nousevat pintaan uudestaan ja uudestaan ehkä eri muodoissa niin kauan kun niille lopulta jotain suostuu tekemään tai edes varaamaan niille kerran oikein kunnon vastaanottoajan ja kuuntelemaan niitä kuin kunnon keittiötsykoloogi konsanaan. Valitusta kuuntelemalla ja suhtautumalla omaan ikävyyteen ja kipuiluun lempeydellä voi äkkiä halutakin muuttaa asioita, tulla aidosti onnellisemmaksi ja myönteisemmäksi. Kiristävä irvistys jota luuli hymyksi, sulaa ja silmiin syttyy oikea valo. Voi alkaa tahtoa itselleen hyvää, ymmärtää ja silittää itseään myötäkarvaan. Rakastaa omaa valitustaan niinkuin ystävää, joka tuo päivän postin. (Tätä saa ihan vapaasti soveltaa myös suhteessa muihin.)
Elämällämme ei ole vaihto- eikä palautusoikeutta, takuutkin ovat huonot. Sallikaamme itsellmme ja toisillemme edes vähän valitusoikeutta!
