Supistuksia

Tunnen taas tarvetta entisestään yksinkertaistaa elämääni. Liekö siitä johtuvaa, että asiat ympärilläni ovat välillä niin monimutkaisia ja voimia vieviä, ettei mikään ylimääräinen jaksa nyt kiinnostaa. Olen ymmärtänyt jotain siitä, että aika, jokainen päivä ja ihmisen elämä on niin arvokasta, että välillä on hyvä pysähtyä miettimään, mihin sitä kallista aikaansa oikein käyttää. Vaikka en halua elää pelossa, silti olen havahtunut siihen, että terveys tai tällainen ihan arkinenkaan tavallinen elämä ei voi olla itsestäänselvyys. Olen ärsyyntynyt siihen omaan ajattelutapaani siirtää asioita tulevaisuuteen, vaikka vain huomiseen, päivästä toiseen. Tai siihen, että havahdun tekeväni jotain ihan turhaa, johon kulutan verraittain paljon aikaa päivittäin, mutta ajattelen jotenkin ettei sillä nyt ole merkitystä. Haluan taas muistuttaa itselleni siitä, että elämä on tässä ja nyt.

Kaikki uutiset, tieto ja aika monet ihmiset myös ovat vain läppärin kannen avaamisen päässä. Facebookissa. Tänään tein omassa profiilissani suursiivouksen ja päätin että pidän Facebook-paaston, ellen päädy kokonaan poistumaan palvelusta. Poistin liudan ihmisiä kaverilistaltani ja poistuin monesta ryhmästä. Selatessani kaverilistaa, huomasin, että monenkaan kanssa en ole tekemisissä juuri koskaan. En edes Facebookissa, saati sitten livenä. Ollaan ehkä oltu samalla luokalla joskus jossain, on yhteisiä tuttuja, mutta vastaan tullessa ei ole mitään sanottavaa, ei yhteisiä kiinnostuksen kohteita,  ei yhtään mitään. Ihmisiä, joiden  joskus hyvinkin henkilökohtaiset kuulumiset päivittyvät ruudulleni, vaikka en edes muista, missä tai milloin olemme tavanneet viimeksi tai puhuneet keskenämme ylipäänsä mistään. Vain sama luokkahuone jostain kymmenen vuoden takaa. Ajoilta, joihin en kaipaa takaisin. Ajoilta, joista ainakin toivon mukaan olen kasvanut ja elänyt eteenpäin.  

Alkoi myös ärsyttämään se oma ja muiden keinotekoinen maailma, jota siellä yhdessä ylläpidetään. En minäkään ole oma itseni Facebookissa. Mietin, mitä sinne kirjoitan, mitä muut siitä ajattelevat. Käyn katsomassa saanko kommentteja ja tykkäyksiä. Toivon saavani. Ja niin toivovat kaikki muutkin. Jos kukaan ei tykkää, oli tylsät jutut. Jos ainakin 5 tykkää tästä tai kommentoi, meni jo vähän paremmin. Toivottavasti edes joku onnittelee seinälläni syntympäivänäni. Olen hetken havainnoinut sitä, millaisia tarinoita ihmiset (ja en nyt sulje itseäni tästä joukosta pois) itsestään siellä kertovat. Toiset valittavat, päivästä toiseen, työstä, sairauksista, lastensa sairauksista tai säästä. Toiset päivittävät jokaisen liikkensä. Checked in sinne ja tänne with se ja se. Joillain aukeaa korkki aina. On niitä, jotka postaavat jokaisen uutisen, jonka lukevat iltalehdistä. Eniten ehkä inhoan "kopioi seinällesi jos sinulla on maailman ihanin sisko/koira/mies/koti/työpaikka/paskahuussi. Tai lisää sydän jos edes joskus olet vähän ehkä meinannut ainakin ajatella minusta hyviä tai melko hyviä asioita tai ainakaan et koko ajan ajattele minusta ikäviä asioita" -päivityksiä. Osalle naamakirja tuntuu olevan kalenterin korvike. "2/3. Yöks töihin. Vielä kaks yötä ja sitten viis aamuvuoroa! Sit kolme vapaata." Löytyy myös henkilöitä, joiden seinä on täynnä Reippautta/Positiivisuutta/Aktiivisuutta/Menestystä. Ei sillä, että minulla olis jotain niitä vastaan. Mutta tiedätte päivitystyylin: " Ihana päivä! Kaikki ylös ja ulos! Just tulin 15km lenkiltä. Sitä ennen tein kuuden ruokalajin illallisen pakkaseen pariksi viikoksi etukäteen ja kudoin lapaset ja pesin ikkunat. Kohta töihin 15 tunnix ja sitten illalla kullan kanssa viettämään 1,7vuotis kihlajaispäivää. Mulla on maailman ihanin mies! Se osti mulle lahjaksi 4000euron laukun ja me mennään ens kuussa luxuslomalle aurinkoon! Tänään juhlitaan!!!" tai sitten vaan kertomatta muuta kuin päivä toisensa perään "oli niin ihana ja täydellinen päivä". Jo pelkkä lukeminen alkaa uuvuttaa. Mitään tavallista, arkista, ei päästetä päivityssuodattimestä läpi. Kaiken on oltava sellaista, että oma elämä näyttää hyvältä, parhaalta, kiiltävältä. Tai sitten olen vaan pohjattoman kateellinen - ja se lienee myös tarkoitus. 

"That´s the best revenge of all: happiness. Nothing drives people crazier than seeing someone have a good fucking life." - Chuck Palahniuk-

 

Mietin yhtenä päivänä, että välillä Facebook-etusivu näyttää suorituskirjalta. Listasta siitä, mitä kaikkea ihmiset ovat tehneet ja missä onnistuneet. Jos ihminen lähettäisi ystävilleen vaikkapa tekstiviestin kuulumisistaan, olisiko se samanlainen? Jotenkin esitystapa muuttuu, kun yleisöä -tai kuviteltua yleisöä- on enemmän. Minä pidän eniten hyvinkin arkisista, huumorilla höystetyistä sattumuksista ja havainnoista jotka kumpuavat ihmisten todellisesta elämästä. Tai rehellisistä mielipiteistä ja tuntemuksista. Olen huomannut, että on hyvin hyvin vähän asioita, joita haluan jakaa monien ihmisten kanssa. Tietysti olen tehnyt päivityksiä varten erilaisia ryhmiä. Osan päivityksistä näkevät vain lähimmät kaverit ja ystävät. Silti, usein mietin, mitä tarvetta täytän julkaistessani jonkun tietyn jutun seinälläni, miksi haluan jakaa sen. Mitä tarinaa itse haluan kertoa ja kenelle. Miten todellisen kuvan päivitykset antavat minusta?  En päivitä kuin pinnallisia asioita parisuhteestani tai työstäni, jotka kuitenkin ovat yksiä tärkeimpiä asioita elämässäni. En kerro niistä asioista, jotka ehkä eniten mietityttävät tai painavat mieltä. Minäkin haluan silittää elämäni kuin pöytäliinan, levittääkseni sen muiden eteen tahrattomana ja rypyttömänä.

Tänään kyllästyin siihen, että tiedän näiden puolituttujen elämästä ihan liikaa. Ja he minun. En ole verkostoituja tyyppiä ja muutenkin minä ja sosiaalinen media...siinä on varmaan se sosiaalinen liikaa. Myös villinä riehuva fb-presidentinvaalikampanjointi kaikkine kirjavine vivahteineen sai aikaan sen, että en ainakaan vähään aikaan halua kirjautua sisään. En yhtään ihmettele, että jossain tehdyn tutkimuksen mukaan Facebook on ainakin osasyynä hirveään määrään avioeroja tänä päivänä. Facebook on väärintulkintojen ja stalkkereiden paratiisi (nimimerkillä " yhden kerran kokeillut" ;) ) "Siis kuka on toi Marja sun kaverilistalla joka tykkää jokaisesta sun tilasta? Missä te tapasitte? Onks se sun hyväkin ystävä?" "Miks sä aina kommentoit ton Sussun päivityksiä? Se on varmaan niiiiiin hauska, niiin hauska. Varmaan todella paljon hauskempi kun mä. Huhuuuu, kuuletsä mitään??? Sä varmaan taas siellä vaan tsättäät sen kanssa!" "Kelle sä kirjoitat????!"

Facebookin selailusta on tullut jo rutiinia. Ja siihen kuluu yllättävän helposti yllättävän paljon aikaa. Etenkin jos kuuluu joihinkin ryhmiin, joissa keskustellaan aktiivisesti. Sitä huomaa juovansa, syövänsä, katsovansa televisiota ja kutovansakin Facebookin ääressä. Samalla välillä käy kurkkaamassa iltapäivälehtien uutissivut. Onko tullut uusia murhia. Onko joku eronnut tai ottanut uudet botoksit. Niinkuin koko ajan pitäisi olla kärryillä. Tietoinen. Perillä asioista. Työkaverienkaan kuulumisia ei tarvitse varsinaisesti enää kysellä, voi suoraan aloittaa keskustelun mistä tahansa asiasta, jonka toinen on kirjoittanut seinälleen. Mä tiedän jo, miten sun loma meni, mä luin sen Facebookista. Ja juoruilukin pääsee uusiin mittasuhteisiin, kun toisten käänteitä voi seurata omalta kotisohvaltaan tai kännykällä vessasta. Uskon, että omalla kohdallani kyse on sen pelosta, että jotain elämää suurempaa menee ohi, jos en koko ajan seuraa tilannetta. Jos en viikkoon lukisi uutisia, niin olisin varmasti kaikesta pihalla. Jos en kirjautuisi Facebookiin kaikki olisivat eronneet, menneet naimisiin, lihoneet, laihtuneet, lapset saaneet hampaita ja sairastaneet oksennustaudin minun tietämättäni. Mitä sitten? Olen uskotellut itselleni, että niillä asioilla ja niiden seuraamisella on merkitystä. Että menetän jotain oleellista jos en niin tee. 

No, nyt siis seuraa supistuksia. Haluan käyttää aikaani johonkin, josta nautin enemmän. Josta ei tule sosiaalinen ähky ja ärsytys. En halua rampata iltapäivälehtien sivuilla täyttämässä päätäni murhilla ja onnettomuuksilla. En halua seurata yli sadan ihmisen päivityksiä ja kuulumisia jatkuvasti.Jos kaipaa lisää aikaa, jostain on osattava luopua, aikaa on raivattava, kuin sotkun alta. Uskon edelleenkin pyhään kolmiyhteyteen: kännyköihin, sähköpostiin ja television iltauutisiin. Niihin tulkoon tästkin edes ne minulle merkityksellisimmät viestit ja tiedot. Ja onneksi niistäkin saa välillä virran pois.

(Kaikki kuvat lainattu) 

Sunnuntaina

Sunnuntai, viikon paras päivä. Sunnuntai tuntuu ihanan venyvältä ja vanuvalta, pitkältä ja levolliselta. Samalla arkiselta ja pyhältä. Vaikka se onkin ihan kätevää, niin silti jossain sisuksissa vastustan sitä, että kaikki on auki myös sunnuntaisin. Minusta sunnuntai on kiinniolopäivä. Tai ehkä jotkut pikkukaupat voisivat olla auki, mutta suuret kauppakeskukset saisivat olla kiinni. Ja facebookit. Ja kännykät. Ja televisiot. 

Meidän televisio se ei suostu pyytämälläkään olemaan kiinni tänään. Sieltä tulee näköjään pikaluistelua. Sammutin sen virtanappulasta, kaukosäätimestä, pistokkeesta tai mistä tahansa, se kohta aukeaa itsestään (no joo, ei aukea, jos johto on irti, mutta jos sen laittaa kiinni takaisin niin tv aukeaa samantien). Mikä lie tullut, mutta on se tavallaan ihan kotoisaa, kun joku urheiluselostaa oman hiljaisuuteni taustalla. 

Kävin aamulla pitkällä kävelyllä koiran kanssa. Juttelin kotiin tullessa isän kanssa puhelimessa ilvesten metsästyksestä ja luonnonkatastrofikirjasta. Ja äänestämisestä. Siistittiin kotia ja sitten kipaisin lähikoululle äänestämään. Äänestyksen jälkeen join tietysti vaalikahvit isolla viinerillä. 

Sunnuntaille ei voi olla mitään tavoitteita tai vaatimuksia. Se on viikon viimeinen päivä ja silloin on ihan turha yrittää enää mitään. Voi tehdä vain asioita, jotka sujuvat itsestään, jotka nousevat sydämen halusta. Sunnuntaina eletään onnellisessa välitilassa, viikonloppu on lopuillaan ja uusi viikko aluillaan. Eletään  kultaisessa keltaoranssissa iltapäivän auringossa, niinkuin Sunnuntai-margariini mainoksissa, joissa pulla kohoaa tai letut paistuvat kiireettömästi. Sunday, auringon päivä. 

Sunnuntaina voi suunnitella laiskasti sohvalla, haaveilla ja uneksia. Kaikki konkreettinen on hyvä tehdä vasta huomenna, kun uusia alkuja vauhdittaa uuden viikon energia. On melkein synti suorittaa sunnuntaina. On kuusi muuta päivää tehokkaana olemiseen ja toimimiseen, siihen, mitä pitää tehdä. Sunnuntai olkoon olemisen ja nautiskelun päivä. Ilon, levon ja inspiraation täyttämää sunnuntaita jokaiselle.

Sulosointuja..

Täytyy varmaan alkaa kirjoittamaan kauniita asioita vaan, kun sain tänne noin kauniit taustat. Ei voi enää käyttää ollenkaan sanoja v***u, p***e eikä muitakaan yhtään rumia. Vain kaikkia ihanii niinkuin  unelma, höyhen, kulta, pumpuli, enkeli, suukko, pulu, smoothie, lumi, lilja, lintu, kevät, muumi ja hilla...esimerkiksi.

Blogin ihanat taustakuvat ja otsikkokuva siis saatu osoitteesta:

http://itkupilli-cutencool.blogspot.com/

Siellä maailman ihanimpia ilmaisia kuvia blogeihin! LOVE IT!

Jatketaan siis tästä!

Perse edellä puuhun ja takaisin

Olen -ollut- melko kärsimätön.  Olen halunnut asiat nyt tai ainakin tietää milloin. Olen voinut odottaa asioita, jos olen tiennyt, milloin odotus  viimeistään loppuu. Epätietoisuus, epäselvyys ja epämääräisyys, keskeneräisyys, niiden kanssa en ole tullut toimeen. En edes itsessäni. Olen huomannut usein puuttuvani kesken oleviin asioihin, koska en siedä odottelua, vaikka puuttumiseni ei vie asioita suuntaan eikä toiseen. Tai totta puhuakseni liika puuttumiseni on usein lähinnä haitannut asioiden edistymistä tai jopa  pilannut ne. Olen sössinyt monia asioita ja ihmissuhteita elämässäni sorkkimalla niitä "kesken kaiken". Olen ollut kärsimätön, painostanut, hiillostanut, kuumottanut, muistuttanut, jankuttanut, varmistellut, yrittänyt edistää niitä, sitten koettanut korjata hätiköinnistä ja hötkyilystä johtuneita mokiani,  toiminut kärsimättömyydestäni käsin. Olen elänyt kuvitellen, että jos en minä tee/puutu/hoida/puutu/varmistele jne. asialle ei tapahdu mitään/asia ei hoidu.

Huomatkaa muuten, että olen saanut ihan uuden kameran, ja voi tätä kuvaamisen riemua :)

Joku viisas joskus sanoi minulle, että "jätä jotain tekemistä Luojallekin". Olin ottanut omassa elämässäni Luojan paikan asennoitumalla kaikkeen niin, että kaikki on minusta kiinni. En ole uskonut mihinkään "elämä kantaa" tai "kyllä asiat järjestyvät" hokemiin ainakaan omalla kohdallani. Minun asiani  eivät järjesty, minua se ei kanna.  Kuvittelin, että lähes kaikki tekijät ovat minun hallittavissani ja mokat johtuvat siitä, että minä itse olen mokannut (-no usein olinkin). Vähintäänkin olin jättänyt huomioimatta jonkin asian, tai asenteeni oli väärä tai ajattelin liian negatiivisesti.  Melko itsekeskeinen, oman navan ympärillä pyörivä, suorastaan narsistinen tapa ajatella, eikö? 

Tietenkään kukaan ei tahdo sanoa, että olen itsekeskeinen tai vielä vähemmän omaavansa narsistisia piirteitä. Minäkin verhosin tuon siihen, että pikemminkin otan paljon vastuuta ja korkeintaan myönsin, että stressaan asioista. Pääni sisällä kerroin tarinaa siitä, että uhraudun ja "aina minä olen se, joka joutuu kaiken hoitamaan ja jos minä en tekisi/huolehtisi niin kaikki jäisi hoitamatta". Näin itseni avuttomana uhrina, jonka elämän seinät kaatuisivat niskaan millä hetkellä hyvänsä, jos en koko ajan pusertaisi niitä kaikin voimin pysymään pystyssä.

Este (hidaste) elämän tiellä :D

Todellisuudessa läheiseni ovat varmaankin kurkkuaan myöten täynnä tätä Hallitsijatar-Riikkaa, joka puuttuu asiaan kuin asiaan, jos ne eivät etene hänen haluamassaan aikataulussa hänen haluamaansa suuntaan. Joka murehtii ensi viikon, vuoden, vuosikymmenen murheita ja toivoo löytävänsä laitteen, jolla voisi matkustaa tulevaisuuteen valmistelemaan sinne jo  etukäteen asioita. Toinen käypä vempain olisi myös se, jolla pääsisi toisten pään sisään muuttamaan ajatuksia tai kuiskaamaan ajatuksiin "tee niin ja näin" kun ihan jokanaisen manipulointitaidot eivät enää riitä. Ja niin, todellisuudessa asiat ovat aina järjestyneet, elämä on kantanut, minusta ja hölmöilystäni riippumatta. Kiitos siitä. Mutta miettikää, miten paljon turhaa työtä ja energiaa! Huh, jos senkin ajan olisin käyttänyt johonkin oikeasti hyödylliseen niin mitä kaikkea olisinkaan voinut tehdä!

Tässä ihan hiljattain vasta ymmärsin tuon jatkuvan stressaamisen ja murehtimisen olevan vastuunoton ja uhrautumisen sijaan kontrollointia ja piilotettua ylpeyttä. Kun näkee oman toimintansa edes pienen hetken siinä valossa, alkaa todella hävettää. Näkee itsensä epätoivoisena sählärinä. Ahdistavana varmistelijana. Kontrollifriikkinä.  Vajaamielisenä. Hetki sitten kuulin erään upean naisen sanovan, että hänen elämänsä tuntuu seikkailulta. Minun elämäni ei ole todellakaan tuntunut seikkailulta. Tai ehkä siinä määrin, että olen elänyt kuin viidakossa ja koettanut arvata missä on seuraava ansa tai myrkkyhämähäkki piilossa sen sijaan että olisin ihastellut upeita kasveja tai nauttinut viidakon tuoksuista. Olen elänyt pelosta käsin. 

Häpeän rinnalla on ymmärrys siitä, että jossain vaiheessa elämääni, luultavimmin jo lapsena, yksi osa minusta on uskonut ihan satavarmasti ja totena sen, että jos en yritä kontrolloida ja stressata asioista, niin ne eivät suju. En ole ehkä kokenut voivani luottaa ympärillä oleviin aikuisiin tai elämän turvallisuuteen siinä määrin, että olisin vakuuttunut siitä, että elämä todellakin kantaa. Tai olen voinut ottaa opiksi joltain aikuiselta, että hallitsemalla ja pyrkimällä kontrolloimaan muita, saa sen mitä haluaa. Lapsena omaksuttu uskomus on vaan saanut hieman liikaa tilaa elämässäni ja näin pitkään olen sitä raahannut mukanani vain todetakseni, ettei se -ainakaan enää- toimi. Ymmärrys auttaa antamaan itselle anteeksi, päästää irti totuuden tuomasta häpeästä.

Eilen viimeksi pysähdyin tämän "hallitsen elämääni"-harhan ääreen. Vaihdoin verhoja ikkunaan ja ajattelin juuri mennä patistamaan puoliunista miestä siirtämään kanssani painavaa sohvaa, jotta saisin pölyt pyyhittyä sen alta. Yhtäkkiä lapaluiden välistä vihlaisi niin, että jalat notkahtivat alla. Itkin kivusta ja ärsytyksestä sitä kohtaan, että minun oli luovuttava kaikista ylevistä siivoussuunnitelmistani ja painuttava pötköttämään. Särkylääke ei vienyt kipua pois vaan koko ilta meni rauhallisesti liikkeitä varoessa. Aamulla varasin ajan lääkäriin ja tämä viikko alkoi siis sairauslomapäivillä. 

Koska olen viime aikoina erityisesti perehtynyt vaihtoehtoisiin ja luonnonmukaisiin hoitomuotoihin, ei liene yllätys, että hyllystäni löytyy Kehosi kielii-niminen kirja kuten myöskin teos nimeltä Kehon mieli, jotka käsittelevät mahdollisia henkisiä syitä kipujen ja oireiden taustalla. Molemmissa selkäkivut yhdistetään stressiin, liiallisen ylimääräisen huolitaakan kantamiseen ja  jännittyneisyyteen. Tässä tilanteessa teksti puhuttelee erityisesti. Voisinko luopua siitä huolien repusta? Voisinko opetella uskomaan, että elämä kantaa? Tai edes siihen, mitä eräs läheiseni aikanaan sanoi (tunnistanet itsesi :D ) "Riikka, maailma ei ole salaliitto sinua vastaan". Voisinko luottaa muihin ihmisiin? Mitä jos luopuisin hetkeksi ohjaksista ja katsoisin mitä todellisia "hirveyksiä" sitten tapahtuu? Voisiko olla, että asiat sujuisivatkin omalla painollaan, ilman minun jatkuvaa painostustani?

Kirjoitin kesälläkin tästä murehtimisesta. Silloin ehkä jotenkin sisäistin palan siitä, että pyrin elämään läsnäollen tässä hetkessä, eikä murehtiminen etukäteen asioista hyödytä minua. Silti vielä sen jälkeenkin hellin sitä valheellista uskomusta, että murehtiminen ja stressaaminen liittyisivät jotenkin vastuullisuuteen tai siihen että "kunnon ihminen huolehtii ja stressaa ja varautuu kaikkeen". Kuulostaa ylevämmältä sanoa, että on vastuuntuntoinen tai vielä paremmin kykenee kantamaan vastuuta (...sillä selällä, joka sitten pettää repun painosta). 

Nyt opettelen nöyryyttä ja hieman sivuun asettumista. Ei sillä, että nyt jäisin tähän sohvalle makaamaan ja uskottelisin, että joku hoitaa kaiken puolestani, että "elämä kantaa (ja maksaa viulut)" ja minä tyttö vaan matkustan mukana.  Minulle se tarkoittaa sitä, että en halua enää tuon oivallukseni jälkeen kuvitella, että minun tapani ja aikatauluni on se ainoa oikea. Haluan antaa tilaa elämälle, sattumille tai kohtalolle, tai miksi kukakin sitä nimittää. Haluan antaa tilaa muille ihmisille, hoitaa asioita, uskoa siihen viisauteen, että toisen tapa tehdä asioita voi olla hyvä ja paljon parempi, vaikka se olisi vieras minulle. Haluan oppia uutta ja olla utelias enemmänkin kuin pelokas. Haluan, että elämässäni on tilaa yllätyksille ja tilanteille, joihin en ole jo etukäteen kuvitelmissani varautunut. Seikkailu kutsukoon! 

Loppuun vielä lainaus Olavi Uusivirran biisistä On niin helppoo olla onnellinen:

"Mä voin suunnitella mun koko elämän,
vaimon ja viran ja talonkin.
Mut kaikki menee toisin
joku suunnittelee mua paremmin.." 

Happy New Year!

Ihana auringonpaiste vuoden ensimmäisenä päivänä! Tästä tulee hieno vuosi!

Vuoden viimeisenä päivänä pääsin pitkästä aikaa ratsastamaan. Ystäväni pyysi minua mukaansa islanninhevosvaellukselle. Sää oli ihana, aurinko kurkisteli pilvien raoista ja lumihiutaleita leijaili hiljalleen kuuraiseen maahan. Ratsastimme neljä tuntia metsässä ja pikkuteillä ja joimme välillä kahvit sammaleen vihreän metsän keskellä. Oli upea tunne laukata pitkin metsäteitä ja tuntea tuulenvire kasvoilla. Hevoset olivat luotettavia ja varmajalkaisia,  ne selvisivät ongelmitta vaikka missä maastossa. Vanha hevoshulluus lehahti taas pintaan niiden lämmintä karvaa haistellessa.

Huomasin kyllä, etten ollut ihan hetkeen istunut hevosen selässä, jalat tulivat superhelliksi ja alastulo hevosen selästä taukopaikallaan ei sujunut ihan mallikkaasti. Heilautin itseni alas hepan selästä niin vauhdilla, että jalkani osui naapuriratsukon satulalaukkuihin ja lensin sammalikkoon kypärä edellä. Nolotti ja tunsin itseni kömpelöimmäksi koskaan, mutta onneksi en sentään potkaissut hevosta tai toista ratsastajaa mennessäni.   Tänään onkin löytynyt kehosta ihan uusia lihaksia, jotka voivat kipeytyä. Yhtä kaikki, kokemus oli mahtava ja toivon sille pikaista jatkoa!

http://fiveminutegetaway.icanhascheezburger.com/2011/12/24/vacation-travel-photos-snow-fall-in-the-forest/

Tänä aamuna kun kävin koiran kanssa kävelemässä, huomasin,että on tosiaankin vuoden ensimmäinen päivä. Aika uudenvuodenlupausten, alku uudelle elämälle, uusille tyhjille sivuille elämässä. Liikkellä oli monia lenkkeilijöitä, reippaina ja täynnä puhtia. Pariskuntia yhtenevissä ulkoilupuvuissaan, kävelysauvojen kanssa tai ilman. Heistä oikein hohti se, että tänään oli aloitettu uusi parempi elämä, uusi laihdutuskuuri ja kuntoilu. Itsekin nautin tästä uuden alun tunnelmasta. Että menneen voi hyvästellä ja aloittaa alusta, puhtaalta pöydältä, uudistua ja tehdä muutoksia. Jotenkin vuoden vaihde antaa siihen lisäpotkua ja vahvistusta, vaikka voihan hyviä päätöksiä tehdä minä päivänä vuodesta hyvänsä. Tein  kaksi uudenvuodenlupausta. Toinen on, että haluan pitää itsestäni entistä parempaa huolta vuonna 2012 ja kuunnella enemmän itseäni ja omia tarpeitani. Toinen taas on hyvin käytännönläheinen: haluan, että kotini pysyy siistimpänä ja paremmassa järjestyksessä.

?

Olen aloittanut tekemään tehtäviä www.kutri.net sivuilta löytyvässä Huippuvuosi 2012-itsevalmennuspaketissa, jonka on siis tehnyt viimekesän ihana ja huikea valmentajani Katri Manninen.  Tästä  löytyy ainakin suora linkki ilmaiseksi käytettävissä olevaan pakettiin, käykäähän kurkkaamassa ja tutustumassa. 

HUIPPUA VUOTTA KAIKILLE!

(kuvat lainattu/kopioitu)