Tähän aikaan vuodesta sitä alkaa laskeskelemaan kaipaavasti kalenterista viikkoja kesälomaan. Kumman kivuttomasti on koko vuosi, kymmeniä viikkoja, mennyt sen kummemmin miettimättä ja nyt, nyt tuntuu ettei viikonlopun pari päivää riitä enää palauttamaan voimia takaisin. Onneksi viikkoja ei ole monta, yhden käden sormet riittävät. Ja onneksi on kesä. Valo ja vehreys antaa voimaa ja energiaa niihin väsyneimpiinkin aamuihin. Toisaalta taas ei toivoisi päivien kuluvan. Osa päiväkodin lapsista lähtee taas kouluun ja eletään viimeisiä yhteisiä päiviä. Haikeutta on ilmassa ja minä herkistelen tämän tästä tulevia ekaluokkalaisia hyvästellessäni. 

Jonkinlaista alkavaa kolmenkympinkriisiäkin pukkaa. Muuton yhteydessä tuhosin taas vanhoja päiväkirjoja, kalentereita ja muita menneisyyden muistoja, joita en enää halunnut kantaa mukanani uuteen kotiin. Minulle päiväkirjat ovat lähinnä tunteiden ja ajatusten kaatopaikkoja. Ne eivät tosiaankaan ole tarkoitettu mahdollisille jälkipolville, eivätkä sisällä mitään historiallisesti merkittävää tietoa. Ne voi siis hyvällä omallatunnolla silputa lukukelvottomiksi. Tietenkin sorruin niitä lueskelemaan ja useimpien sivujen anti ei herättänyt semmoista "aaah, voi niitä aikoja"-tyyppistä nostalgiapuuskaa vaan lähinnä ahdistusta ja ärsyyntymistä siitä, miten pyörittelen vuodesta toiseen samantyyppisiä ajatuskulkuja ja murheita mielessäni. Tietyt, samat, jutut on olleet pinnalla vuodesta toiseen enkä ole silti tehnyt niille mitään. Miten paljon aikaa ja energiaa onkin mennyt ihan turhaan murehtimiseen ja erilaisten asioiden pelkäämiseen. Jotain hyvääkin tästä ärsyyntymisestä ja kyllästymisestä kuitenkin seurasi. Uskonkin, että oikeastaan mun kohdalla muutos parempaan tapahtuu usein jonkun negatiivisen tunteen kautta: kyllästymisen, ärsyyntymisen tai voimakkaan nolostumisen. Nyt sitten olen alkanut aktiivisesti TOIMIMAAN niin, että niille vatkaamilleni asioille tapahtuisi jotain. Ja päätin myös, että jos en aio tai oikeasti sydämessäni halua tehdä asioille mitään, niin en myöskään aio vatuloida niitä päässäni. Aika iso osa niistä "mun pitäisi" -asioista on niitä, joita olen kuvitellut muiden odottavan minulta tai asioita, joita mun omasta mielestäni "pitäisi haluta", vaikka en halua. 

Yhtenä päivänä mietin sitäkin, että voi hitto jos ihmiset tietäisivätkin, miten paljon minä(kin) välillä ja joissain tilanteissa mietin sitä, mitä muut minusta ajattelevat. Kai se on hyvin itsekeskeistä, mutta toisaalta varmaan ihan inhimillistä ja yleistä. Vaatteita pukiessa, päätöksiä tehdessä, ulos lähtiessä, töissä, kaupassa. Kaikki tai ainakin 98% siitä, mitä kuvittelen muiden mistäkin ajattelevan, on täysin kuvitelmaa ja loputkin oikeastaan sitten vaan päässäni tekemääni tulkintaa. Aika harvoin ihmiset lopulta kommentoivat ja arvioivat toisiaan päin naamaa ,varsinkaan ikävillä sanoilla.  Aika harva OIKEASTI TIETÄÄ mitä muut hänestä ajattelevat. Ja jos joku sanookin toiselle mitä tahansa väliltä "oot niin ihana, kaunis ja ystävällinen" tai "sä oot ihan hirveen läski, tyhmä ja ruma" niin lopulta vastaanottaja itse päättää miten siihen suhtautuu. Toinen voi ottaa ne tosiasioina ja nähdä itsensä sen mukaisesti kauniina tai rumana. Toinen voi ottaa kehut pään aukomisena tai suhtautua haukkuihin pelkällä olankohautuksella, että olipa sanojalla nyt huono päivä. Kaikista tärkeintä on se, mitä itse itsestään ajattelee. Huomasin, että kun pyrkii ajattelemaan itsestään kauniisti, ei muiden mahdollisilla ajatuksilla ole niin väliä. Epävarmempina hetkinä ja päivinä on koetettava olla tulkitsematta ja miettimättä koko asiaa. 

Tämän pohdintani yhteydessä päätin myös itse alkaa kiinnittää huomiota siihen, mitä itse puhun muista ja muille. Sanoilla ja ajatuksilla on niin suuri merkitys, rakentava ja hajottava. En ymmärrä ihmisiä, joilla on tarve loukata tietoisesti toisia ihmisiä ja suorastaan suunnitella, millä lailla toista voisi sanoilla satuttaa. Ymmärrän, jos sanotaan jostakin asiasta "suorat sanat", mutta toisen ihmisen arvostelu ja heikkouksien kaivaminen on jotain niin raukkamaista, että se kertoo enemmän sanojasta kuin kohteesta. Toisen loukkaamisesta ja nöyryyttämisestä nauttivalla ei ole kyllä itsellään ihan kaikki kohdallaan. Itse erään keskustelun jälkeen leijuin monta päivää jalat irti maasta, koska ystäväni puhui minusta niin kauniisti ja vielä sillä tavalla, että uskoin, että hän tarkoitti sanojaan. Tulin ajatelleeksi, miten harvoin sitä oikeasti ottaa asiakseen nostaa esille sitä, miten ihania ihmisiä ympärillä onkaan ja saa sanotuksi hyviä asioita toisille. Vaikka tärkeintä onkin ne omat ajatukset itsestä, niin minusta on tärkeää miettiä myös sitä, miten peilaamme toinen toisiamme. Kannattelemmeko vai lyömmekö maahan, ohitammeko vai kohtaammeko. 

Välillä joutuu miettimään, millaisilla ihmisillä ja kokemuksilla itsensä ympäröi. Ei kenenkään tule sietää edes läheisiltään ikävää ja huonoa kohtelua. Joskus on parempi rohkeasti perääntyä ja ottaa etäisyyttä, kuin velvollisuudentunnosta olla tekemisissä ja pitää yllä suhteita, joista aitous on lähtenyt litomaan jo ajat sitten. On aika karua huomata, että jonkun läheisenä pitämän ihmisen kanssa ei enää olekaan mitään puhuttavaa, ei mitään jaettavaa. Olen joutunut tekemään työtä itseni kanssa, että olen uskaltanut päästää irti tai etääntyä sellaisista ihmissuhteista, joihin ei liity molemminpuolisuutta ja myös antamaan anteeksi niille ihmisille, jotka ovat halunneet etääntyä minusta tai lopettaneet yhteydenpidon kokonaan. Tietysti asioiden selvittäminen olisi hienoa ja ylevää, mutta aina se ei syystä tai toisesta onnistu. 

Viittasinkin jo varjoissani hiipivään ja kurkistelevaan ikäkriisin-kummitukseen. Kummallista, miten sitä joskus vaan havahtuu joissakin tilanteissa miettimään ikäänsä. Olen varmasti monen mielestä vielä nuori ja joo, en väitäkään itseäni vanhaksi. Enkä sano, että vanhenemisessa sinänsä mitään vikaa olisi. Eräänä iltana olin kävelyllä koiran kanssa. Joukko mua ehkä kymmenen vuotta nuorempia tyttöjä ja poikia oli kokoontunut istuskelemaan isolle nurmikolle. Ohitimme heidät ja sitten vähän matkan päästä keväisessä, kauniissa metsässä kyyneleet putosivat poskilleni. Tajusin, että aika kulkee vaan eteenpäin. Mulla ei ole enää paluuta siihen aikaan, kun olin parikymppinen tai vähän alle. Olen ajatellut jotenkin olevani ehkä nuorempi kuin olen (ikuinen pikkusisko), enkä aina tajua sitä, että olen jo kohta oikeasti siinä vaiheessa, että pitäisi alkaa tietämään mitä ja missä järjestyksessä sitä meinaa haluta. Siis lähinnä, että haluaako omaa perhettä, lapsia, opiskella nyt jotain muuta vai ei. Ei voi enää haahuilla ja piiloutua sen taakse, että on "niiiiin nuori", ettei tarvitse vielä päättää mistään. Tottakai vielä myöhemminkin ehtii opiskella ja vaihtaa suuntaa vaikka kuinka monesti, mutta nyt nämä ajatukset, joita olen lykkinyt pois mielestäni useampia vuosia, jotenkin löivät päin kasvoja. No, katsotaan mihin ne ajatukset nyt mua johdattavat...

Uudessa kodissa

Blogini on viettänyt hetken verran hiljaiseloa. Selitys on hyvä. Muutimme noin viikko sitten uuteen kotiin. Paino sanalla Uuteen. Talo on vastavalmistunut. On vaikea sanoin kuvata sitä tunnelmaa, mikä sisuksissani kuplii nyt kun saan asua täällä. Nyt, kun muutto on tehty ja tavarat ovat löytäneet paikkansa. Huomaan koko ajan kaikkia pieniäkin asioita täällä, joista ilahdun. Yhtenä päivänä ilostuin suihkun lattiakaivosta, joka on minusta kaunis. Tässä talossa vallitsee ihana rauha ja kaikkialla on puhdasta. Olen melkoisen varma, että täällä kukaan ei kuse varastokomeroon, ei polta pilveä saunassa eikä hakkaa öisin rappukäytävän kaiteita.

Muuton yhteydessä sitä käy läpi sitä tavaravuorta, joka kaappeihin ja laatikoihin on kertynyt lähes huomaamatta vuosien saatossa. Heitin surutta paljon tavaraa pois. Yksi syy oli se, että täällä uudessa kodissa ei ole niin paljon kaappitilaa, johon sitä voisi edes sulloa. Tavaran karsiminen on yhtä aikaa vaikeaa ja vapauttavaa. Tällä kertaa yritin olla mahdollisimman tunteeton ja heittää pois kaikenlaista tarpeetonta miettimättä, keltä sen olin saanut tai mitä muita muistoja siihen liittyi. Turha on turha vaikka voissa paistaisi. 

Inhoan tavaroiden pakkaamista ja loppusiivousta. Mutta herään eloon ja sytyn liekkeihin kun pääsen uuteen kotiin järjestelemään huonekaluja ja tavaroita paikoilleen. Tällä kertaa noudatin Arkijärki-blogista löytämiäni ohjeita. Ohjeet tavaroiden sijoittelusta ja muusta olivat niin yksinkertaisen selkeitä, että tunsin itseni ajoittain varsinaiseksi hölmöksi, koska en ollut tajunnut tätä logiikkaa itse. Tavarat on hyvä pitää siellä, missä niitä tarvitaan ja käytetään. Ja useasti käytettävät asiat niin, että ne ovat helposti käyttöön otettavissa ja näin myös paikoilleen laitettavissa. Voin tunnustaa, että minun ongelmani on ollut nimenomaan se, että tavarat jäävät herkästi hujan hajan tai ettei niille ole edes olemassa omaa paikkaa. Tämä johtaa siihen, että ne ovat myös usein hukassa. Avaimien "katoaminen" on muun muassa aiheuttanut monta monta kaoottista aamua. NYT KAIKKI ON ONNEKSI TOISIN. Jokaikiselle tavaralle täällä  ( no joo..ainakin melkein :) ) on nyt paikka ja tarkoitus. Myös avaimille, heti oven vieressä.