Kotihiiri

Näen ystäviäni ja muita tärkeitä ihmisiä todella vähän, lukuunottamatta miestä, jonka kanssa asun ja työkavereita, joista osa lukeutuu tuohon ystävien joukkoon. Saattaa mennä pitkiäkin aikoja, etten tapaa tai edes soittele kenenkään kanssa työn/kodin ulkopuolella. Koen siitä ajoittain huonoa omaatuntoa. Päässäni vilisee syyttäviä ajatuksia kuten "olen huono ystävä", "minun PITÄISI olla menevämpi", "kaikki muut viettävät aikaa ystäviensä kanssa", "olen itsekäs" jne. Pelottelen itseäni, että tällä menolla minulla ei kohta ole ystäviä ollenkaan. 

Työni päiväkodissa on jatkuvaa vuorovaikutusta. Teen työtä tiimissä kahden muun aikuisen kanssa ja lisäksi työpaikallamme on yli kymmenen muuta työntekijää, joiden kanssa olen jollain lailla tekemisissä päivittäin. Lapsiryhmässämme on 12 lasta, vanhempia tuplasti. Ammattiini kuuluu oleellisena osana "vuorovaikutusvastuu", joka tarkoittaa suunnilleen sitä, että minun tulee olla aloitteellinen osapuoli vuorovaikutuksessa asiakkaiden suuntaan. En pahimpana päivänäkään voi vetäytyä jonnekin omiin oloihini vaan työrooliini kuuluu myös aimo annos sosiaalisuutta. Pidän työstäni paljon. Olen aiemmin kuvaillut itseäni mm. sosiaaliseksi ja avoimeksi ihmiseksi, mutta en enää. Kuvailisin itseäni nyt lähes introvertiksi työroolini ulkopuolella.  Jos työskentelisin jossain muussa ammatissa, enemmän yksin, olisiko tilanne toisenlainen?

Uskon, että minussa (ja jokaisessa) on kaksi puolta. Se, joka tarvitsee sosiaalista kanssakäymistä ja se, joka kaipaa rauhaa ja yksinoloa. Minun sosiaalisen puoleni tarpeet tulevat täytetyksi (ja joskus suorastaan ylitsevuotavaksi) työni kautta. Siellä saan päivittäin kohdata paljon ihmisiä, lapsia ja aikuisia ja keskustella, puhua, ohjata, esiintyä ja ideoida . Kun minulla on vapaa-aikaa, lataan akkuni nauttimalla omasta rauhasta ja yksinolosta tai miehen seurasta. Joskus kaipaan yksinoloa niin kipeästi, että häivyn metsään kävelylle, tai katoan esimerkiksi kauppakeskuksen kasvottomaan ihmisvilinään. Harrastan asioita, jotka vaativat omaa rauhaa (kirjoittaminen, lukeminen). Usein tunnen, että laiminlyön ystävyyssuhteitani olemalla tällainen kotihiiri tai erakkorapu. 

Ystäväni ovat minulle tärkeitä. Ajattelen usein heitä ja toivon heille tietysti kaikkea parasta. Minusta he ovat hauskoja ja syvällisiä, ihania ja upeita ihmisiä. Tunnen usein tapaamisiemme jälkeen oloni jotenkin täydemmäksi ja aina ajattelen, että pitäisi vaan useammin nähdä ja tavata. Silti en tee niin. En voi sanoa, että tapaisin tai pitäisin yhteyttä kenenkään heistä kanssa viikoittain tai missään määrin säännöllisesti. Tietysti myös erilaiset elämäntilanteet vaikuttavat. Osalla ystävistäni on vuorotyö ja illat/viikonloput saattavat vierähtää töissä, osalla pieniä lapsia, jotka osaltaan vaikuttavat siihen, milloin/missä/miten voidaan tavata. Osa ystävistäni asuu myös toisella paikkakunnalla, joten tapaamiset ovat senkin vuoksi harvassa. Suurin syy siihen, ettemme tapaa, olen kuitenkin minä, joka en ole näiden yhteydenottojen suhteen mitenkään erityisen aktiivinen osapuoli. 

Minua melkein hävettää myöntää, kuinka paljon  nautin yksin olemisesta. Minusta se tuntuu jotenkin itsekkäältä ja itsekeskeiseltä, että ihminen viihtyy omassa seurassaan niin hyvin. Siksi onkin vaikea myöntää, että en tapaa ystäviäni niin paljon "kuin pitäisi" tai "kuin kaikki muut ihmiset" ihan siitä yksinkertaisesta syystä etten aina halua tai haluan olla mieluummin yksin. Se on ajanut vuosien varrella minut myös inhottavan tavan äärelle, hätävalheisiin. Olen saattanut sopia vaikka illanvietosta (koska en ole kehdannut sanoa ei), mutta illanvieton lähestyessä olenkin tullut toisiin ajatuksiin ja myöntänyt itselleni, että itseasiassa en halua todellakaan lähteä  vaikkapa baariin ja valvoa myöhään. En ole uskaltanut kertoa, että syy tulematta jättämiseeni on vain se, etten halua ja sitten olen luistellut tilanteesta jollain pikaistuksissa keksityllä tekosyyllä. Inhoan valehtelua yli kaiken ja soimaan itseäni, miksi en voi kertoa vaan asioita niinkuin ne ovat, kyllä kai ystäväni ymmärtäisivät. Silti pelkäsin, että pahoittaisin toisen mielen, jos sanoisin suoraan. Tunsin itseni aika ajoin todella huonoksi ihmiseksi tämän paskamaisen tapani vuoksi. Tein siis ohareita, jos totuudellisia ollaan. Siksi lähestulkoon lopetin yhdessä vaiheessa sen, että sovin mitään tapaamisia, koska en halunnut enää tuntea niitä huonommuuden tunteita, jotka seurasivat siitä, etten syystä tai toisesta halunnut/voinut pitää aiemmin sovitusta kiinni. Joskus myös "pakotin" itseni menemään, vaikka mieli ei tehnyt. Välillä oli ihan mukavaakin, mutta usein -pakko myöntää- odotin vain, että pääsisin kotiin ja saisin olla yksin. En jaksanut keskittyä toisen ihmisen juttuihin niinkuin olisin toivonut tai minulla oli niin tyhjä olo, ettei minulla ollut tapaamiseen mitään annettavaa tai sanottavaa. Levänneenä ja virkeänä tapaamiset ovat ihan erilaisia, nautin ajatusten vaihdosta ja keskusteluista, asioiden jakamisesta ja yhdessä nauramisesta.

Joskus olen pohtinut myös sitä, onko minut jotenkin "rakennettu" tähän omassa rauhassa olemiseen. Olenko temperamentiltani sellainen, että kerta kaikkiaan menen epätasapainoon jos en saa olla tarpeeksi yksin? Nimittäin usein, kun otan itseäni niskasta kiinni ja alan haalia itselleni menoja ja tapaamisia ystävieni kanssa oikein enemmältikin, saan päänsäryn, vatsavaivoja, flunssan, kuumeen tai muun, joka vaatii minut pysähtymään konkreettisesti (kuten juuri tänä viikonloppuna). Parikin viikkoa niin, etten voi viikonloppuna vain rauhoittua ja levätä edes yhtenä päivänä saa minut sekaisin. Välillä se ilmenee niin, etten tunne olevani läsnä omassa elämässäni vaan suoritan elämääni kuin tehtävärataa, en "kuule omia ajatuksiani, toisinaan olen kiukkuinen tai itkuinen ja joskus fyysiset oireet iskevät.  Vastaavasti kun saan riittävästi omaa aikaa, ehdin lukea ja kirjoittaa, käydä kävelemässä metsässä ja nukkua hyvin, olen suht tasapainoinen ja myönteinen ja voin hyvin.

Ongelma piilee varmaankin  uskomuksessa, joka minulla on ikäisestäni naisesta. Uskomukseni mukaan minun tulisi olla aina energinen, aikaansaapa, töissä, kotona ja ystävien kanssa. Harrastaa, tavata ihmisiä, matkustaa, liikkua ja olla pirteä ja sosiaalinen. Kuvittelen, että on jotenkin väärin tai epänormaalia, jos ei tavoittele noita asioita. Olen tuntenut itseni sen vuoksi usein jotenkin erilaiseksi tai huonoksi. Olen miettinyt, että myös parisuhteeni täytyy olla heikoissa kantimissa, koska meillä ei ole poikaystäväni kanssa yhteisiä harrastuksia lukuunottamatta ehkä tv:n katselua, jos sen voi harrastukseksi mainita. Käyn lenkillä yksin, emme käy yhdessä ulkona eikä meillä ole juurikaan edes yhteistä kaveripiiriä. Ihannepariskunnan elämässä olisi kai kaikkea tätä? Taannoin kun olimme olosuhteiden sanelemista syistä pitkään kaukosuhteessa, syytin itseäni lähes narsistiksi, koska välillä nautinkin siitä, että minulla oli niin paljon aikaa olla yksin ja keskittyä vaikkapa kirjoittamiseen.

On ollut työn takana koettaa purkaa näitä uskomuksia ja koettaa hyväksyä, että olen tällainen ja se on ok. Että nautin yksinolosta ja siinä ei ole mitään pahaa, enkä ilmeisesti ole sen takia minkään tukitoimien tarpeessa. Että parisuhteeni on ihan kunnossa ja minun ei tarvitse olla huolissani, jos emme tee asioita koko ajan yhdessä. Meillä on hauskaa ja hyvä olla yhdessä ilman mitään erityistä tekemistäkään ja tiedän, ettei mies odota, että tilanne tai minä olisi jotenkin erilainen. Myös ystäväni  tietävät kyllä millainen olen ja silti eivät ainakaan vielä ole siitä raivostuneet. Olen yrityksen ja erehdyksen kautta oppinut varaamaan itselleni riittävästi aikaa, vaikka välillä sorrunkin näihin  "nyt aloitetaan aktiivisempi elämä"-kokeiluihin. Toisaalta huomaan olevani tehokkaampi ja aktiivisempi, kun en YRITÄ sitä vaan suon itselleni aikaa ja rauhaa. Yhtäkkiä huomaan, että saankin aikaan kaikenlaista ilma pakkoa, puskemista tai piiskaamista. Riittävästi omissa oloissani piiperreltyäni olen myös huomattavasti parempaa seuraa ystävilleni. 

Nyt on jollain ongelma, nyt on joku pulassa..

Olen lukenut paljon erilaisia self help-kirjoja ja muita elämäntaito-oppaita sekä kolunnut kirjastojen psykologia-hyllystä lähes kaiken kiinnostavan. Ensimmäinen taisi olla 11-vuotiaana lukemani Liisa Keltikangas-Järvisen Hyvä itsetunto. Siitä se lähti, tajusin, ettei mulla silloin sitä kirjan kertomaa hyvää itsetuntoa ollut ja ymmärsin, että monissa oppaissa tarjottiin ratkaisun avaimia "ongelmaani". 

Yksi viime vuosien suosikeistani on Rhonda Byrnen Salaisuus, joka on niittänyt suosiota maailmanlaajuisesti. Salaisuus perustuu ajatukseen vetovoiman laista ja siihen "kaikki mihin keskityt, lisääntyy" ja "vedät puoleesi sitä, mitä ajattelet". Ideana siis ajatella positiivisia asioita ja kuvitella itselleen kaikkea runsautta ja hyvyyttä ja onnellisuutta. Lisäksi tulee käyttää vahvistuslauseita tyyliin "olen rikas ja vaurastun koko ajan lisää" jne. Lähetät ajatuksillasi toiveesi universumille ja kun uskot siihen itse 100% ja ajattelet vain positiivisia, tavoitettasi vahvistavia ajatuksia, pitäisi kaiken tulla kuin itsestään. Vedät haluamiasi asioita puoleesi automaattisesti. Jos ajattelet kielteisiä ajatuksia, vedät vastaavasti ongelmia puoleesi.  Kirjassa kuvaillaan, miten ihmisten tilille suunnilleen tipahti rahaa ajatuksen voimalla ja miten kaikki muutkin toiveet ja haaveet toteutuivat. Mahtavaa! Ei ihme, että kirjan ajatusmaailma on tavoittanut lukijoita ja saanut suosiota. Helppoa kuin mikä, onnistuu vaikka sohvalla maaten. Senkun ajattelee vaan kaikkea mitä ikinä haluaakaaan.

No, yllättäen, ei toiminut. Huomasin, etten saanut sitä mitä halusin, vaikka kuinka mielikuvittelin haluamaani ja sitä tunnetta siitä, kun olin jo saanut sen, mitä toivoin. Soimasin itseäni siitä, että sorruin välillä epäuskoon ja negatiiviseen ajatteluun. Ajattelin, että minussa on jotain vikaa, kun en onnistu ja yritin kovemmin. En ajatellut että vika voisi olla suinkaan kirjassa tai tekniikassa, olihan se ilmiselvästi toiminut kaikilla muilla. Vasta hiljattain, ollessani Katri Mannisen valmennettavana ja tutustuttuani  Michael Neillin cd-luentosarjaan, ymmärsin jotain oleellista näistä elämäntaito-oppaista ja siitä, miksi haluan jatkossa tarkkaan valita, mihin niistä tartun.

Viime viikolta hyvä esimerkki, miksi kannustan muitakin miettimään tätä aihetta. Bongasin jostain linkin uuden elämäntaito-oppaan esittelynettisivuille. Kysymyksessä on kotimainen uutuus, "tunnelukkoihin" ja niiden purkuun keskittynyt kirja. Siinä määritellään millaisista tunne-elämän lukoista ja vääristä toimintamalleista kärsit ja sitten opas lupaa myös ratkaisun pulmiin. No, aihealueen ja kaikenlaisten tunne itsesi-testien suurena ystävänä klikkasin itseni sivustolle www.tunnelukkosi.fi ja löysin sieltä peräti kolme erilaista testiä, joihin vastasin kuuliaisesti.

Ensimmäisen testin perusteella minusta löytyi kaikkiaan 18 tunnelukosta 15. Tunnelma testin tuloksia lukiessa laski laskemistaan. Olen siis epäilemättä pahasti lukossa. Päässä pyöri ajatuksia siitä, miten paska ilmiselvästi olen (testithän ovat Asiantuntijan laatimia).  Kuinka olinkaan saattanut elää tyytyväisenä huomaamatta näitä kaikkia lukkoja itsessäni ja ajatella, että olen ihan ok, enkä esimerkiksi koe ahdistusta tai masennusta jatkuvasti ? Varmasti kaikki muut ovat tietoisia siitä, että olen ihan sisäisillä solmuilla. 

Seuraavassa testissä selvisi, että aaaaarghhh, vanhempani ovat suurelta osin syypäitä näihin lukkoihin. No huh, helpotus. Ei ainakaan itse tarvitse ottaa koko vastuuta siitä sisäisestä sekasotkusta. On joku jota syyttää ja ottaa itse uhrin ja väärinkohdellun rooli. Saa säälitellä elämäänsä, etenkin menneisyyttään, johon ei voi millään tavalla vaikuttaa. Voi minua poloista. Mutta nyt, tämän oppaan avulla, onneksi on mahdollisuus tehdä se suuri korjausliike. Kaikki lukot aukeavat ja tulen ehyeksi ja normaaliksi. Tässä vaiheessa siirryinkin liukkaasti Googlen puolelle ja selvitin, mistä tämän uuden raamatun löytäisi halvimmalla kotiin kannettuna. 

Tein kuitenkin vielä viimeisen testin, jossa selviteltiin millaisia (haitallisia) selviytymiskeinoja käytin elämässäni. Ja löytyihän niitäkin. Jokainen, joka haluaa, voi tehdä testit ja huomata, kuinka mieltä ylentävin sanankääntein siellä näistä asioista kerrotaan. Lannistuin kolmannen testin jälkeen niin, että en tiennyt mitä ajatella. Näitä lukkoja availlessa kestäisi varmaan pidempi tovi. Ei tätä määrää mätää pumpata päivässä tai viikossakaan. Jonkin aikaa huokaistuani onneksi lamppu syttyi. En tilannut kirjaa, suljin sivustot. Okei, sitä ennen meilasin linkin testeihin kyllä siskolleni. Kyllä, siellä oli varmasti totuuden siemeniä. Tunnistin tiettyjä toimintamalleja ja ymmärsin, että kyllä, voin joissain tilanteissa ollakin juuri sellainen, kuin testin tuloksissa kuvataan.

 Sekä Katri Manninen että Michael Neill ovat molemmat tuoneet esille näiden oppaiden ja testien "jujun". Saadaan ihminen huomaamaan että hänellä on Ongelma. Hän huomaa, että "apua, olen juuri tuollainen, minulla on tämä ja tämä ongelma ja miten en ole koskaan edes itse sitä huomannut?" Minulla ei ollut mielestäni mitään tunnelukko ahdistusta ennen  testejä. Olin ihan hyvällä fiiliksellä ja jo pidempään kokenut oloni suht koht tasapainoiseksi ja löytänyt hyvää oloa läsnäolosta ja sen opettelusta, että osaisin yhä enemmän elää tässä hetkessä antamatta menneisyydelle tai tulevallekaan liikaa tilaa elämässäni. Testien myötä sukelsin menneisyyteen ja niihin tarinoihin, joita siitä olin itselleni kertonut. Jumiuduin jälleen hetkeksi siihen vanhaan ajatukseen, että ennenkuin olisin vapautunut näistä lukoista, en voisi olla todella onnellinen. Monien tämän alueen kirjojen idea on juuri se, että saadaan ihminen ensin epäilemään omaa oloansa, ajattelemaan pelokkaita ajatuksia siitä, että on jotenkin viallinen ja näin ollen tuntemaan itsensä rikkinäiseksi ja onnettomaksi. Samassa lauseessa sitten kerrotaan minkä tekniikan ja kirjan ja kurssin myötä kaikki saadaan raiteilleen. 

Sekä Katri Manninen että Michael Neill ovat siinä mielessä mielestäni poikkeuksellisia valmentajia, että heidän mielestään ei ole mitään ongelmaa. Ei ole mitään vikaa, mikä pitäisi korjata. Mutta sen ymmärtämiseen ihminen voi todellakin tarvita pikkuisen valmennusta, että tajuaa, että hei, minä olen täysin hyvä ja ehyt ja rakastettava ja minulla on kaikki mitä tarvitaan JO NYT. Voin olla onnellinen vain nyt, minun ei tarvitse tehdä monimutkaisia harjoituksia tai ohjelmia tullakseni paremmaksi. Koko keskeneräisyyden käsite on lähinnä lannistava. Minun ei tarvitse tuntea itseäni onnettomaksi. Minun ei tarvitse ajatella itsestäni että olen rikki, kesken tai jotain muuta lannistavaa. Tämä on yksi arvokkaimmista kesän valmennuksessa saamistani oivalluksista. Se käänsi ajattelumaailmaani ympäri isolla kädellä.

Miksi ajattelisin niin, jos voin ajatella että kaikki on hyvin ja olen ok? Mitä hyötyisin siitä, että piiskaisin itseäni suorituksiin, koska olen niin huono ja minun pitää kehittyä? Ketä se innostaa, motivoi tai inspiroi tekemään yhtään mitään tai saa aikaan hyvää fiilistä tai sisäistä tasapainoa? Voin tehdä asioita, joista nautin, jotka tuovat iloa ja mielihyvää, joita haluan tehdä. Vain siksi, että haluan tehdä niitä. Voin luottaa, että haluan itselleni hyviä ja oikeita asioita. Voin luottaa, etten tarvitse sisäistä, ilkeää, piiskausta siihen, että "pysyisin jotenkin kurissa" tai oikeilla raiteilla elämässäni. Usein ainakin kuvittelin, että heti jos lakkaisin käskyttämästä ja haukkumasta itseäni tekemään sitä tai olemaan tekemättä tätä, siis löysäisin konttollin narua, jotenkin repsahtaisin ja muuttuisin täysin saamattomaksi ja elämäni ajatuisi johonkin hallitsemattomaan tilaan. Voin olla lempeä itselleni ja silti saavuttaa tavoitteita ja tehdä monia asioita, joista on ilon lisäksi ollut myös hyötyä. Ne voivat olla hyvinkin erilaisia kuin ne mitä minun sisäisen vääpelini mielestä pitäisi tehdä, mutta taatusti monin verroin ihanampia.