Kotihiiri

Näen ystäviäni ja muita tärkeitä ihmisiä todella vähän, lukuunottamatta miestä, jonka kanssa asun ja työkavereita, joista osa lukeutuu tuohon ystävien joukkoon. Saattaa mennä pitkiäkin aikoja, etten tapaa tai edes soittele kenenkään kanssa työn/kodin ulkopuolella. Koen siitä ajoittain huonoa omaatuntoa. Päässäni vilisee syyttäviä ajatuksia kuten "olen huono ystävä", "minun PITÄISI olla menevämpi", "kaikki muut viettävät aikaa ystäviensä kanssa", "olen itsekäs" jne. Pelottelen itseäni, että tällä menolla minulla ei kohta ole ystäviä ollenkaan. 

Työni päiväkodissa on jatkuvaa vuorovaikutusta. Teen työtä tiimissä kahden muun aikuisen kanssa ja lisäksi työpaikallamme on yli kymmenen muuta työntekijää, joiden kanssa olen jollain lailla tekemisissä päivittäin. Lapsiryhmässämme on 12 lasta, vanhempia tuplasti. Ammattiini kuuluu oleellisena osana "vuorovaikutusvastuu", joka tarkoittaa suunnilleen sitä, että minun tulee olla aloitteellinen osapuoli vuorovaikutuksessa asiakkaiden suuntaan. En pahimpana päivänäkään voi vetäytyä jonnekin omiin oloihini vaan työrooliini kuuluu myös aimo annos sosiaalisuutta. Pidän työstäni paljon. Olen aiemmin kuvaillut itseäni mm. sosiaaliseksi ja avoimeksi ihmiseksi, mutta en enää. Kuvailisin itseäni nyt lähes introvertiksi työroolini ulkopuolella.  Jos työskentelisin jossain muussa ammatissa, enemmän yksin, olisiko tilanne toisenlainen?

Uskon, että minussa (ja jokaisessa) on kaksi puolta. Se, joka tarvitsee sosiaalista kanssakäymistä ja se, joka kaipaa rauhaa ja yksinoloa. Minun sosiaalisen puoleni tarpeet tulevat täytetyksi (ja joskus suorastaan ylitsevuotavaksi) työni kautta. Siellä saan päivittäin kohdata paljon ihmisiä, lapsia ja aikuisia ja keskustella, puhua, ohjata, esiintyä ja ideoida . Kun minulla on vapaa-aikaa, lataan akkuni nauttimalla omasta rauhasta ja yksinolosta tai miehen seurasta. Joskus kaipaan yksinoloa niin kipeästi, että häivyn metsään kävelylle, tai katoan esimerkiksi kauppakeskuksen kasvottomaan ihmisvilinään. Harrastan asioita, jotka vaativat omaa rauhaa (kirjoittaminen, lukeminen). Usein tunnen, että laiminlyön ystävyyssuhteitani olemalla tällainen kotihiiri tai erakkorapu. 

Ystäväni ovat minulle tärkeitä. Ajattelen usein heitä ja toivon heille tietysti kaikkea parasta. Minusta he ovat hauskoja ja syvällisiä, ihania ja upeita ihmisiä. Tunnen usein tapaamisiemme jälkeen oloni jotenkin täydemmäksi ja aina ajattelen, että pitäisi vaan useammin nähdä ja tavata. Silti en tee niin. En voi sanoa, että tapaisin tai pitäisin yhteyttä kenenkään heistä kanssa viikoittain tai missään määrin säännöllisesti. Tietysti myös erilaiset elämäntilanteet vaikuttavat. Osalla ystävistäni on vuorotyö ja illat/viikonloput saattavat vierähtää töissä, osalla pieniä lapsia, jotka osaltaan vaikuttavat siihen, milloin/missä/miten voidaan tavata. Osa ystävistäni asuu myös toisella paikkakunnalla, joten tapaamiset ovat senkin vuoksi harvassa. Suurin syy siihen, ettemme tapaa, olen kuitenkin minä, joka en ole näiden yhteydenottojen suhteen mitenkään erityisen aktiivinen osapuoli. 

Minua melkein hävettää myöntää, kuinka paljon  nautin yksin olemisesta. Minusta se tuntuu jotenkin itsekkäältä ja itsekeskeiseltä, että ihminen viihtyy omassa seurassaan niin hyvin. Siksi onkin vaikea myöntää, että en tapaa ystäviäni niin paljon "kuin pitäisi" tai "kuin kaikki muut ihmiset" ihan siitä yksinkertaisesta syystä etten aina halua tai haluan olla mieluummin yksin. Se on ajanut vuosien varrella minut myös inhottavan tavan äärelle, hätävalheisiin. Olen saattanut sopia vaikka illanvietosta (koska en ole kehdannut sanoa ei), mutta illanvieton lähestyessä olenkin tullut toisiin ajatuksiin ja myöntänyt itselleni, että itseasiassa en halua todellakaan lähteä  vaikkapa baariin ja valvoa myöhään. En ole uskaltanut kertoa, että syy tulematta jättämiseeni on vain se, etten halua ja sitten olen luistellut tilanteesta jollain pikaistuksissa keksityllä tekosyyllä. Inhoan valehtelua yli kaiken ja soimaan itseäni, miksi en voi kertoa vaan asioita niinkuin ne ovat, kyllä kai ystäväni ymmärtäisivät. Silti pelkäsin, että pahoittaisin toisen mielen, jos sanoisin suoraan. Tunsin itseni aika ajoin todella huonoksi ihmiseksi tämän paskamaisen tapani vuoksi. Tein siis ohareita, jos totuudellisia ollaan. Siksi lähestulkoon lopetin yhdessä vaiheessa sen, että sovin mitään tapaamisia, koska en halunnut enää tuntea niitä huonommuuden tunteita, jotka seurasivat siitä, etten syystä tai toisesta halunnut/voinut pitää aiemmin sovitusta kiinni. Joskus myös "pakotin" itseni menemään, vaikka mieli ei tehnyt. Välillä oli ihan mukavaakin, mutta usein -pakko myöntää- odotin vain, että pääsisin kotiin ja saisin olla yksin. En jaksanut keskittyä toisen ihmisen juttuihin niinkuin olisin toivonut tai minulla oli niin tyhjä olo, ettei minulla ollut tapaamiseen mitään annettavaa tai sanottavaa. Levänneenä ja virkeänä tapaamiset ovat ihan erilaisia, nautin ajatusten vaihdosta ja keskusteluista, asioiden jakamisesta ja yhdessä nauramisesta.

Joskus olen pohtinut myös sitä, onko minut jotenkin "rakennettu" tähän omassa rauhassa olemiseen. Olenko temperamentiltani sellainen, että kerta kaikkiaan menen epätasapainoon jos en saa olla tarpeeksi yksin? Nimittäin usein, kun otan itseäni niskasta kiinni ja alan haalia itselleni menoja ja tapaamisia ystävieni kanssa oikein enemmältikin, saan päänsäryn, vatsavaivoja, flunssan, kuumeen tai muun, joka vaatii minut pysähtymään konkreettisesti (kuten juuri tänä viikonloppuna). Parikin viikkoa niin, etten voi viikonloppuna vain rauhoittua ja levätä edes yhtenä päivänä saa minut sekaisin. Välillä se ilmenee niin, etten tunne olevani läsnä omassa elämässäni vaan suoritan elämääni kuin tehtävärataa, en "kuule omia ajatuksiani, toisinaan olen kiukkuinen tai itkuinen ja joskus fyysiset oireet iskevät.  Vastaavasti kun saan riittävästi omaa aikaa, ehdin lukea ja kirjoittaa, käydä kävelemässä metsässä ja nukkua hyvin, olen suht tasapainoinen ja myönteinen ja voin hyvin.

Ongelma piilee varmaankin  uskomuksessa, joka minulla on ikäisestäni naisesta. Uskomukseni mukaan minun tulisi olla aina energinen, aikaansaapa, töissä, kotona ja ystävien kanssa. Harrastaa, tavata ihmisiä, matkustaa, liikkua ja olla pirteä ja sosiaalinen. Kuvittelen, että on jotenkin väärin tai epänormaalia, jos ei tavoittele noita asioita. Olen tuntenut itseni sen vuoksi usein jotenkin erilaiseksi tai huonoksi. Olen miettinyt, että myös parisuhteeni täytyy olla heikoissa kantimissa, koska meillä ei ole poikaystäväni kanssa yhteisiä harrastuksia lukuunottamatta ehkä tv:n katselua, jos sen voi harrastukseksi mainita. Käyn lenkillä yksin, emme käy yhdessä ulkona eikä meillä ole juurikaan edes yhteistä kaveripiiriä. Ihannepariskunnan elämässä olisi kai kaikkea tätä? Taannoin kun olimme olosuhteiden sanelemista syistä pitkään kaukosuhteessa, syytin itseäni lähes narsistiksi, koska välillä nautinkin siitä, että minulla oli niin paljon aikaa olla yksin ja keskittyä vaikkapa kirjoittamiseen.

On ollut työn takana koettaa purkaa näitä uskomuksia ja koettaa hyväksyä, että olen tällainen ja se on ok. Että nautin yksinolosta ja siinä ei ole mitään pahaa, enkä ilmeisesti ole sen takia minkään tukitoimien tarpeessa. Että parisuhteeni on ihan kunnossa ja minun ei tarvitse olla huolissani, jos emme tee asioita koko ajan yhdessä. Meillä on hauskaa ja hyvä olla yhdessä ilman mitään erityistä tekemistäkään ja tiedän, ettei mies odota, että tilanne tai minä olisi jotenkin erilainen. Myös ystäväni  tietävät kyllä millainen olen ja silti eivät ainakaan vielä ole siitä raivostuneet. Olen yrityksen ja erehdyksen kautta oppinut varaamaan itselleni riittävästi aikaa, vaikka välillä sorrunkin näihin  "nyt aloitetaan aktiivisempi elämä"-kokeiluihin. Toisaalta huomaan olevani tehokkaampi ja aktiivisempi, kun en YRITÄ sitä vaan suon itselleni aikaa ja rauhaa. Yhtäkkiä huomaan, että saankin aikaan kaikenlaista ilma pakkoa, puskemista tai piiskaamista. Riittävästi omissa oloissani piiperreltyäni olen myös huomattavasti parempaa seuraa ystävilleni.