Mielitekoja ja väkisin vääntämistä

Mulla oli  on aika monta hienoa tavoitetta tälle pääsiäisen alusajalle, jota paaston ajaksikin kutsutaan. Mietin ensin huolellisesti, mitkä olisivat sellaisia asioita joista voisin helposti luopua joksikin aikaa. Esimerkiksi muovipusseista ja lihan syömisestä. Sitten mieleeni alkoi tulvia asioita, joista ehkä haluaisin luopua, mutta en uskonut pystyväni. Kuten esimerkiksi herkut ja ylimääräinen shoppailu. Toistaiseksi mikään näistä suunnitelmista ei ole mennyt ihan putkeen. Kaikkea on syöty ja ostettu ja kannettu muovipussissa kotiin. Mielitekojen voima on suuri.

Paastosta tulee mieleen lähinnä kieltäytyminen. Jos jonkin asian olen nyt huomannut, niin sen, että sisälläni asuu pieni keskikokoinen kapinallinen (joku nyt varmaankin jo sanoisi, että se on se, se KIUSAUS, jota vastaan tuleekin juuri paaston aikana aktiivisesti taistella. EIKÖ MINUSSA OLEN HENGEN VOIMAA???!! ). Jos jokin asia on muka minulta kielletty, haluan luultavasti juuri sen. En oikein taivu kieltoihin, tai siihen, että miks minun pitäisi vain kieltäytymisen huvista kieltäytyä jostakin, jonka haluan ja eritoten jonka voin saada ilman, että siitä seuraa muille tai itselleni mitään vahinkoa.Osoittaakseni itselleni että pystyn siihen? Osoittaakseni henkistä vahvuutta?  Sanottakoon tähän väliin, että ne muovipussit, ne eivät liity tähän. 

Keittiöpsykologi minussa herää selittämään tilannetta, että koska minut on kasvatettu välillä aika  moninaisten ja vipsahtaneiden sääntöjen ja kieltojen ja rangaistusten avulla, inhoan siksi nykyään erilaisia rajoituksia. Vaikka sitten itse itselleni asettamia. Elämässä on muutenkin niin paljon kaikenlaisia sääntöjä, lakeja, normeja ja toimintatapoja, joita on noudatettava, että yksi pulla sinne tai tänne on aika pieni rikka siinä rokassa. Huomaan myös, että kiellot tai kiusausten voittaminen itsekurin hengessä eivät oikein minua motivoi. Itsekuri on sitäpaitsi sana, joka ällöttää minua. Minusta motivaation tulee tulla innostuksen ja ilon kautta. Oivallusten ja inspiraation. Yhtäkkiä kun ymmärtää jonkun asian laidan olevan toisin kuin on ennen kuvitellut, seuraa ahaa-elämys, joka muuttaa toimintaa luonnollisesti haluttuun suuntaan. Ilosta ja innosta saa myös energiaa, joka laittaa toiminnan liikkeelle.

Mielestäni tämä "paastokokeilu" ei kuitenkaan ole mennyt hukkaan, koska olen huomannut, että jos se nyt ei ihan käytännössä ole kaikilta osin mennyt putkeen, niin uusia ajatuksia se on silti herättänyt. Olen pohtinut tekemiäni valintoja ja miettinyt, miksi haluan luopua juuri niistä asioista, joista haluan. Millä muulla tavoin voisin niitä asioita hoitaa, kuin asettamalla niille täyskiellon. Miten sisäinen puheeni toimii, kun vakuutan itselleni että saan/voin/ansaitsen jotakin mikä on kuulunut kiellettyjen asioiden listalle kuluneiden viikkojen aikana. Olen aika hyvä vetoamaan tunteisiini, perustelemaan itselleni ja saamaan tahtoni läpi. Yksi syy on varmaan se, että kieltolistani oli sen verta monipuolinen ja sellainen, etten alunperinkään ihan sydämessäni siihen sitoutunut. Pirun ja enkelin taistelu olkapäilläni ei luultavasti vaatinut kovinkaan kummoisia argumentteja tai hiillostamista.

Aino tarkkailee tiiviisti kadun tapahtumia paremman vahtimisen puutteessa

Toinen asia, minkä tajusin eilen kun olin käymässä siskoni luona, oli se, että omat uskomukset elämästä eivät edelleenkään mene yksiin käytännön kanssa. Sanon yhtä, teen toista. Olen varmaan kirjoittanut tästä samasta joskus viime kesänä, mutta se nousi nyt uudelleen esiin. Olen ihminen, joka toistelen mielelläni  itselleni ja muille, että "asiat menevät niinkuin ne on tarkoitettu" ja "kaikki järjestyy". Kaikella on tarkoitus, joka selviää kyllä, vaikkakin joskus vasta jälkeenpäin. Ja rukoillessakin sanon että "tapahtukoon sinun tahtosi". Niin tapahtukoon vain, jos se ei satu olemaan eri kuin minun tahtoni. Todellisuudessa minun asioillani ei ole oikein varaa järjestyä, koska huseeraan ylimpänä tirehtöörinä itse järjestelemässä niitä joka suuntaan. Olen päättänyt, miten asioiden kuuluisi mennä ja laittanut laput silmille muiden vaihtoehtojen suhteen. En ota huomioon, että se mitä minä haluan, ei välttämättä ole se, miten asioiden on tarkoitettu menevän tai miten Luoja ne järjestäisi. Suljen silmäni myös paremmilta ja luovemmilta ratkaisuilta, kun keskityn vain yhteen tiettyyn lopputulokseen kuin maaliin, johon on päästävä hinnalla millä hyvänsä. Ja nyt nimenomaan HINNALLA. 

Etsin tällä hetkellä kaksi aikuista ja yhden koiran sisäänsä vetävää vuokra-asuntoa tästä suht koht lähialueelta. Hinnat ovat vapailla markkinoilla pilvissä ja kaupungin kautta asiat tuntuvat etenevän etanavauhtia. Syy uuden asunnon tarpeeseen on se, että olen kyllästynyt tähän rappuun jossa eletään kuin siat pellossa ja painavampi syy on kesällä juuri loma-aikaan alkava kylpyhuoneremontti. Olen stressannut ja ollut ahdistunut tästä syystä jo marraskuusta asti ja hoitanut tätä enemmän ja vähemmän vimmoissani selaillen asuntosivuja ja täyttäen hakemuksia ja käyden näytöissä.

Toki voin olla aika varma, että asioihin ei mitään ihmeempää muutosta tule, jos en tee yhtään mitään  tai  makaan vain sohvalla visualisoiden unelmien kotiani. Tai voiko, mistäs senkään tiedän, kun en ole sitä reittiä koskaan loppuun asti kokeillut. Mieluummin ilmeisesti alan hermoilla ja stressata hyvissä ajoin. Mutta mitä se stressi tähän kaikkeen liittyy? Ja hirveä ahdistus? Auttaako se hampaiden pureminen yhtään mihinkään? Olen ottanut asunnon löytämisestä lähinnä pakkomielteen sen sijasta, että etsisin vaan rauhassa ja ottaisin kaikki vaihtoehdot huomioon. Pahimmassa tapauksessa saan lietsottua itseni vielä ennen kesää sellaiseen paniikkin tämän asian suhteen, että huolin jonkun ylikalliin pimeän kellarikomeron asunnoksemme kunhan vain pääsen muuttamaan tästä nykyisestä asunnosta jonnekin. Tai stressaan itseni niin kireäksi, että saan kaiken menemään vielä  huonommin kuin lähtötilanteessa.  En ole ainakaan kuullut, että paniikki, stressaaminen tai huolestuneisuus olisivat olleet yhteydessä muilla ihmisillä jotenkin onnistuneeseen vuokra-asunnon saantiin.

Ymmärsin eilen, että asunnon etsiminen onkin vain ihan tavallinen hoidettava asia. Hyvä, meille sopiva asunto löytyy tai ei löydy huolimatta siitä itkenkö vai nauranko sitä etsiessäni. Sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, kuinka huolestunut olen. Se joko löytyy tai ei löydy ajoissa ja sillä hyvä. Elämää on kylppäriremontin jälkeenkin. Voin tehdä kaikki ne asiat, jotka auttavat asiaa, mutta paniikki niihin ei auta. Ilmoituksia voi selailla ihan rauhallisessakin mielentilassa, samat asunnot siellä ovat tarjolla jokatapauksessa. Stressin lietsominen ja murehtiminen on siis osoitettu jälleen maailman turhimmiksi puuhiksi. Ehkä paastoankin pääsiäiseen asti niistä ja syön keksini paremmalla omatunnolla.

PS. Pikemminkin musta tuntuu, että tää paasto on mennyt väärinpäin. Olen alkanut sallia itselleni kaikenlaisia mielitekoja, jotka olen ennen ohittanut. Turhin mutta hauska hömpötys ovat värilliset piilolinssit.. ruskeat, tietysti.

Flunssassa

Flunssaisen parhaat ystävät ovat olleet lähipäivinä hyvät kirjat. Rakkaat, tutut, moneen kertaan läpiluetut kirjat. On joitakin kirjoja, joihin palaan uudelleen ja uudelleen, eikä minua piiruakaan haittaa että tiedän jo ennalta kuinka tarina tulee päättymään. Päinvastoin, lukukertojen myötä alkaa hahmottua entistä tarkemmin koko tarinan kokonaiskuva, miten se rakentuu pienistä osista suuriksi kokonaisuuksiksi. 

Suosikkikirjailijani on Raija Oranen. En edes muista, milloin luin hänen ensimmäisen kirjansa. Luultavasti alle kymmenen vuotiaana, kun Ruusun Aika tv-sarja ilmestyi kirjoina. Katsoin aikanaan myös sarjaa Puhtaat valkeat lakanat, johon jostain syystä kiinnyin kovasti. Kirjan luin luonnollisesti heti sen ilmestyttyä (ja sen jälkeen reilusti kymmenenkin kertaa) ja riemuitsin joitakin vuosia sitten, kun sarja ilmestyi pitkän kaipauksen jälkeen dvd:llä. Hankin kaikki saatavissa olevat osat välittömästi. Ja on niitä katsottukin. Joskus huonoina hetkinä, epävarmuuden tai vastoinkäymisten kohdattua, laitan dvd:n koneeseen ja toivotan Raikkaan turvallisen perheen tervetulleeksi kotiimme. Pitäkää hourupäänä, he ovat minulle kuin sukulaiset.

Yksi ihanimmista Orasen kirjoittamista kirjasarjoista on kuitenkin Maan aamu-sarja. Se kertoo Suomen historian vaiheet 1910-luvulta 1940-luvulle Hepojärven kartanossa asuvan Malmin perheen kautta. Kirjoissa yhdistyvät historia, poliittiset kuviot, elämäntarinat, huumori, ihmissuhdekiemurat ja kaiken voittava ihana rakkaus. Syvyys ja keveys, kupliva ilo ja julmat tragediat. Elämä kaikkine sävyineen. Nautin kirjojen lukemisesta suunnattomasti ja henkilöt tuntuvat kuin vanhoilta tutuilta tämän yli 15 vuoden tuttavuuden jälkeen. Muistan aina kun sain jouluna 1997 lahjaksi sarjan kolmannen osan Pitkät hiukset. En malttanut hetkeäkään odottaa, joten valvoin pitkälle jouluyöhön ahmien noin 600 sivuista romaania. En tiedä parempaa kuin upota täysin tarinaan, joka vie mukanaan toisiin maailmoihin. Tarinan kartanon elämä ja aika on sopivan kaukana omasta arkisesta olemisestani, mutta silti heidän kohtalonsa ovat niin inhimillisiä ja aitoja, että unohdan heidän olevan keksittyjä ensinkään. 

Orasen kirjat saavat miettimään myös omia kirjoittamispuuhiani. Oranen kirjoittaa niin huikean hyvin! Hän onnistuu kirjoittamaan historiallisista ja poliittisista tapahtumista tarkasti ja niin, että ne alkavat elää uudelleen. Hänellä on hurja tietämys asioista ja kyky punoa asioita yhteen sellaisella tavalla, etten voi kuin ihmetellä. Taustatyötä on varmasti jouduttu tekemään, mutta ei pelkällä tiedolla taiota kokoon sellaista tarinaa kuin mitä hänen kirjoistaan saa lukea. Samaan aikaan syvällistä, historiallista ja kuitenkin tavallaan kevyttä romanttista viihdettä, joka koukuttaa lukijan sivujen ääreen. Miten ikinä joku voi kirjoittaa niin taitavasti?

Kun itse suunnittelen ja kirjoitan omia juttujani tuntuu toisinaan, etten ikinä varmaan tule yhtä taitavaksi kuin "oikeat kirjailijat". Jotenkin omat ideat ja helpoilta tuntuvat  ratkaisut häiritsevät ja ärsyttävät, kun tietää että on olemassa ihan toinen taso. Jostakin tietysti on heidänkin pitänyt aloittaa kuten minunkin. Oma rimani on aika korkealla kun olen koko elämäni kahlannut läpi noita teoksia, joissa sanoja käytetään niin tarkasti ja elävästi että ne vangitsevat minut, lukijan, ja saavat minut eläytymään omaan väkevään ja elämänmakuiseen maailmaansa. En tahdo itsekään tyytyä mihinkään, mikä on sinne päin. Toisinaan taas tuntuu, että kirjoittaminen on se tie joka on valinnut minut enemmän kuin minä sen. Että minun on tarkoitus kirjoittaa tässä maailmassa ja että osaan kyllä, kunhan annan itselleni ajan ja löydän rauhan kirjoittamiseni kanssa. Kun suostun siihen, että teksti saa kypsyä ja kehittyä, kun en enää pelkää kirjoittaa mistään. Tajusinkin, etten haluakaan enää keskittyä siihen, milloin teksti on valmis vaan siihen, että siitä tulee juuri se, mikä siitä pitää tulla. Juuri minun näköiseni ja että saan kertoa siinä juuri sen tarinan, jonka haluan. 

Nyt takaisin kirjan ääreen, Pitkät hiukset on jälleen loppusuoralla ja viimeinen osa, Ketunpesä, odottaa vielä lukemistaan. Kun ei ole voinut paljon muuta kuin levätä sängyssä ja niistää, on onni omistaa kirjoja, jotka kuljettavat jonnekin muualle. Ne odottavat uskollisen ystävän lailla sängyn vieressä, kun herään ja eivätkä pahastu vaikka nukahdan kesken kaiken. Ne eivät pelkää tartuntaa ja ovat Luojan kiitos niin paksuja, etteivät lopu heti kesken. 

Tänään on tuntunut, että kevät on nyt tullut, sen kunniaksi keväisemmät kuvat myös tänne :)

Mukavaa ja aurinkoista viikonloppua!

Kuvat: www.antikvaari.fi