Murehtijan päiväkirjat

Tajusin tässä päivänä eräänä, että kaikkeen murehtimiseeni on ihan ymmärrettävä ja pätevä syy. Olen siis ollut tähän saakka oikea Miss Murehtija. Olen murehtinut sitäkin, että olen niin kova murehtimaan. Olen halunnut olla huolettomampi, elää enemmän tässä hetkessä ja läsnä - päivä kerrallaan. Sitä on tullut harjoiteltuakin monin menetelmin. Paras opettajani lienee kumppani, joka onkin sellainen hetken lapsi, ettei häntä juuri koskaan saa kiinni huomisesta huolehtimisesta. Kateeksi on käynyt. Otsaryppy on syventynyt. Huolettomuus karissut. 

Viimeisimpiä stressin aiheita ja murheen tuojia ovat olleet jo aiemmin mainitsemani asuntoasiat. Käytin noin  neljä-viisi kuukautta päivittäin aikaa asuntoasioiden miettimiseen, vuokra-asuntoilmoitusten selaamiseen ja koin siitä ajoittain suurta stressiä, jopa epätoivoa. Toki olin asuntoa etsinyt pidempäänkin, mutta nuo kuukaudet se oli aktiivisimmillaan. Asuntoasia järjestyivät yllättäen loistavimmalla  mahdollisella tavalla muutama viikko sitten. Saimme uuden, suht edullisen, aivan ihanan asunnon, josta tulee kotimme jo kuukauden päästä.  Asunto ei löytynyt selaamieni ilmoitusten kautta vaan järjestyi lopulta todella helposti. Se löytyi tavalla, jolla en sen uskonut löytyvän. Sain itseni kiinni  helpottuneena ajattelemasta ajatuksia, jotka kulkivat suurin piirtein näin: " Huh, nyt se murehtiminen on ohi. Kyllä kannatti muutama kuukausi murehtia, kun tässä on tulos." Ei nyt ihan noin yksioikoisesti -tietenkään, kun kyse on minun ajatuksistani- , mutta siinä tiivistettynä. 

Oikein sävähdin kun tajusin samalla, että tällä mallilla olen ajatellut jo useita vuosia, ehkä jo lapsuudesta saakka. Olen ihan oikeasti ajatellut, että murehtimisesta ja stressaamisesta on ollut oikeasti hyötyä. Olen ollut monesti pulassa. Isommassa ja pienemmässä. Joskus olen uskotellut itselleni olevani tilanteessa, josta en selviä. Olen todistettavasti selvinnyt joka kerta ainakin hengissä ja suht koht terveenä. Asiat ovat aina järjestyneet tavalla tai toisella. Varmaa on se, että ihan joka kerta olen niistä stressannut ja murehtinut etukäteen, jos se on vaan ollut mahdollista. Jossain vaiheessa olen ilmeisesti päässäni yhdistänyt kaksi piuhaa toisiinsa syy-seuraus-suhteeksi. Että murehtimisesta seuraa asioiden järjestyminen. Mitä enemmän murehdin ja stressaan sitä varmemmin onnistun. Höpö höpö. 

Muistelin äsken joitakin kertoja, kun olen ollut jostain tilanteesta tosi stressaantunut. Kertaakaan ei voida osoittaa, että hermoilemiseni, murehtimiseni, valvomiseni tai  muu huolien pyörittäminen olisi auttanut asiaan. Yhteyttä ei ole. Ainoa, mihin murehtimisesta on ollut hyötyä on, että sen avulla asioiden järjestyminen tai kääntyminen parhain päin on tuntunut dramaattisella tavalla helpottavalta ja  huojentavalta. Niinkuin kovan työn jälkeen saavutettu maali. Jos en olisi murehtinut niin, en ehkä olisi ollut niin helpottunut. Mutta en myöskään väsynyt. Olen usein jo uuvuttanut itseni siihen pisteeseen, etten esim. ole iloinen vaan nimenomaan huojentuneen väsynyt. 

Tajusin tämän asuntoasian järjestyttyä hyvin kirkkaasti sen, kuinka paljon aikaa ja energiaa olin hukannut turhaan murehtimiseen. Mutta toisaalta ymmärsin myös sen, miksi toimin niin kerta toisensa jälkeen. Uskon, että nyt kun havaitsin oman uskomussysteemini tämän taustalla, on helpompi seuraavan kerran opetella muistamaan, ettei stressaaminen ole koskaan aiemminkaan vienyt minua toivottuun tulokseen, vaikka olen niin kuvitellut. Siihen on vienyt muut asiat: käytännön teot asioiden eteen, joskus hyvä tuuri ja erittäin usein toisten ihmisten apu, vinkit tai teot. Joskus auttaa vain aika. Ehkä ensi kerralla pääsen jo iloitsemaan kiitollisena siitä, että kaikki kyllä järjestyy.