Valehtelisin, jos väittäisin...

Viime päivinä olen -jälleen- pyrkinyt heräämään aikaisin. Olen palannut lomalta töihin ja kummasti se tuo särmää elämään. On noustava ylös, jos meinaa ehtiä, ei ole sitä repivää sisäisen valinnan mahdollisuutta jäädäkö jatkamaan unia vai ei. Päiväunet on tulleet sitäkin merkittävämmiksi, koska ne ovat mulle ainakin tällä tiedolla paras tapa nollata pää työpäivän jälkeen ja laskeutua vapaa-aikaan.

Olen jokusen päivän nyt pyöritellyt mielessäni ajatusta jälleen kerran tyytyväisyydestä ja sen henkilökohtaisuudesta. Mietin taas eräänä päivänä sitä Erittäin Tyytymätöntä Henkilöä, josta aiemmin kirjoitinkin. Ehkäpä hän ei ole tyytyväinen siksi, että se elämä, mitä hän elää ei ole ollenkaan hänen "omaa elämäänsä"? Ehkäpä hän on haaveillut jostain ihan muusta. Minun silmiini hänen elämänsä ulkoiset puitteet  ovat melko idylliset ja voisin kuvitella itseni melko tyytyväiseksi vastaavissa olosuhteissa. Mutta se onkin minun käsitykseni mukavista olosuhteista. Jospa hän olisikin halunnut jotain aivan muuta ja ehkä nyt "tyytynyt" täyttämään sitä, mikä on yleisesti ja muiden ihmisten silmissä niin sanotusti hyvää tai idyllistä elämää. Tai ehkä hän on valehdellut itselleen, että tämä on se, mitä hänen kuuluu haluta ja kuinka kuuluu elää. Muiden hyväksyntä ja ihastelu ja ulkokuoren kiillotus on voinut olla painaa vaakakupissa enemmän kuin omat sisäiset toiveet ja unelmat. Valittaminen ja tyytymättömyys kumpuavatkin siitä, ettei hän todella ole elänyt oman näköistään elämää tai tehnyt valintoja sen perusteella, millaista elämää haluaisi elää ja nyt havahtunut näkemään oman valheensa. Tyytyväisyys on jokaisen henkilökohtaisesti määriteltävä, ei kukaan muu voi sanoa, että sinun pitäisi olla tyytyväinen jostain tai vastaavasti tyytymätön johonkin. Sen mikä tekee sinut tyytyväiseksi ja kiitolliseksi, voit määritellä vain sinä itse.

En silti sääli, jokaisella aikuisella ihmisellä on mielestäni vastuu omista valinnoistaan. Jos on tajuaa jossain vaiheessa olevansa tyytymätön elämäänsä, ei sitä valittamisella ja huokailulla tai muuden syyttelyllä muuteta. Sitä muutetaan tiedostamalla se, mitä haluaa ja sitten tekemällä valintoja oikeaan suuntaan. Jos purnaa itselleen, että "nyt on jo liian myöhäistä" niin sitten ei auta, sitten on valinnut sen, että on ainakin vielä mieluummin tyytymätön kuin ottaa sen riskin, että lähtee muuttamaan vanhoja kuvioita. Nyt on liian myöhäistä tai ei ole oikea aika jollekin on varmaan suosituimpia selityksiä olla tekemättä muutoksia elämässään. (Mulla ei ainakaan ikinä ole tuntunut olevan "oikea aika" lopettaa tupakanpolttoa..lomalla ei viitsi kiusata itseään ja työssä ollessa on muutenkin ihan tarpeeksi haastetta niin siihenkö sitten vielä tupakkalakko päälle? Mutta ilmeisesti se asia ei häiritse minua vielä NIIIIIIIN paljon että olisin todella valmis muutokseen siinä kohtaa.Kyllä sekin päivä tulee!)

"Vene on melko tylsä, jos sillä ei souda." -Riikan kootut viisaudet 1.

Tunnistan itsessäni usein sen, että minulle on aikamoinen haaste lähteä todella toimimaan niiden enemmän tyytyväisyyttä lisäävien valintojen eteen. Joskus siihen tarvitaan hieman herättelyä. Esimerkiksi tykkään paljon kirjoittaa, mutta siihen tarvitsin ulkopuolista tsemppiä ja potkua persuuksille, että todella PÄÄTIN sen tehdä. Aiemmin olin kyllä haaveillut siitä ja hellinyt ajatusta siitä, miten mukavaa se olisi. En vieläkään ihan tiedä, mikä palikka yhtäkkiä naksahti kohdilleen, että sitten todella tein sen ja aloitin kirjoittamisen. Ehkä viimein uskalsin ottaa oman unelmani todesta?  

Olen myös käyttänyt sitä tekniikkaa, että vaikka ehkä haluaisin tehdä jotain, mutta jokin pelko tai muu epävarmuus tai mukavuudenhalu "estää" minua todella toteuttamasta asiaa, alan uskotella itselleni etten haluakaan sitä. Esimerkiksi reilu vuosi sitten muistan käyneeni keskusteluja, että "en vain ole ryhmäliikkuja ihminen" ja "itseasiassa mä en tykkää liikkumisesta", "en todellakaan voisi kuvitella että menisin kuntosalille". Sitten ystäväni sai minut houkuteltua kuntosalille kanssaan ja nautin mielettömästi spinning-tunneista ja myös muista ryhmäliikuntatunneista. Punttisalin puolella yksin ähertämässä en käynyt kertaakaan, vaan nimenomaan ravasin näillä erilaisilla tunneilla, yhdessä ystäväni kanssa tai välillä jopa yksin. Ystäväni sittemmin lopetti elämäntilanteen muutoksen myötä salijäsenyyden ja sitten iski minulle taas selittelyvaihe siitä, miten tylsää on mennä yksin (vaikka olin siis jo aiemmin käynyt siellä omin päin ja tykännyt siitäkin). Miten en kaipaakaan nyt treenaamista vaan jotain muuta. Miten en muka ehtinyt tunneille tai miten ajattelin " suhtautua nyt vähän lempeämmin itseeni" enkä pakottaa itseäni mihinkään mikä tuntuu vaikealta. PAH! Kuitenkin koko ajan sisällä kaihersi halu siihen tunteeseen, jonka kunnon hikoilu saa aikaan. Ihminen on loistava valehtelija itselleen ja on myös omien valheidensa suhteen mielellään hyväuskoinen. Nyt vähän aikaa sitten palasin taas pyöräilytunnille ja huomasin että se oli kivointa pitkään aikaan. 

Jälkeenpäin selittelyt ja tekosyyt tuntuvat läpinäkyviltä ja naurettavilta ja on vaikea ymmärtää, miten on voinut valehdella itselleen niinkin kauan ja vielä uskoa itseään? Siksi toivon, että olisin itse rohkaistunut sen huomattuani tarttumaan sisältäni nouseviin unelmiini rivakammin sen sijaan, että käyttäisin vuosia siihen, että kertoisin itselleni miksi en pysty tai voi tai oikeastaan edes haluakaan saada sitä mistä unelmoin. Kun ottaa ensimmäisen askeleen ja alkaa toimimaan unelmansa suhteen, toinen ja kolmas askel ovat helpompia ja kohta huomaa suorastaan tanssivansa oikeaan suuntaan!