Perse edellä puuhun ja takaisin

Olen -ollut- melko kärsimätön.  Olen halunnut asiat nyt tai ainakin tietää milloin. Olen voinut odottaa asioita, jos olen tiennyt, milloin odotus  viimeistään loppuu. Epätietoisuus, epäselvyys ja epämääräisyys, keskeneräisyys, niiden kanssa en ole tullut toimeen. En edes itsessäni. Olen huomannut usein puuttuvani kesken oleviin asioihin, koska en siedä odottelua, vaikka puuttumiseni ei vie asioita suuntaan eikä toiseen. Tai totta puhuakseni liika puuttumiseni on usein lähinnä haitannut asioiden edistymistä tai jopa  pilannut ne. Olen sössinyt monia asioita ja ihmissuhteita elämässäni sorkkimalla niitä "kesken kaiken". Olen ollut kärsimätön, painostanut, hiillostanut, kuumottanut, muistuttanut, jankuttanut, varmistellut, yrittänyt edistää niitä, sitten koettanut korjata hätiköinnistä ja hötkyilystä johtuneita mokiani,  toiminut kärsimättömyydestäni käsin. Olen elänyt kuvitellen, että jos en minä tee/puutu/hoida/puutu/varmistele jne. asialle ei tapahdu mitään/asia ei hoidu.

Huomatkaa muuten, että olen saanut ihan uuden kameran, ja voi tätä kuvaamisen riemua :)

Joku viisas joskus sanoi minulle, että "jätä jotain tekemistä Luojallekin". Olin ottanut omassa elämässäni Luojan paikan asennoitumalla kaikkeen niin, että kaikki on minusta kiinni. En ole uskonut mihinkään "elämä kantaa" tai "kyllä asiat järjestyvät" hokemiin ainakaan omalla kohdallani. Minun asiani  eivät järjesty, minua se ei kanna.  Kuvittelin, että lähes kaikki tekijät ovat minun hallittavissani ja mokat johtuvat siitä, että minä itse olen mokannut (-no usein olinkin). Vähintäänkin olin jättänyt huomioimatta jonkin asian, tai asenteeni oli väärä tai ajattelin liian negatiivisesti.  Melko itsekeskeinen, oman navan ympärillä pyörivä, suorastaan narsistinen tapa ajatella, eikö? 

Tietenkään kukaan ei tahdo sanoa, että olen itsekeskeinen tai vielä vähemmän omaavansa narsistisia piirteitä. Minäkin verhosin tuon siihen, että pikemminkin otan paljon vastuuta ja korkeintaan myönsin, että stressaan asioista. Pääni sisällä kerroin tarinaa siitä, että uhraudun ja "aina minä olen se, joka joutuu kaiken hoitamaan ja jos minä en tekisi/huolehtisi niin kaikki jäisi hoitamatta". Näin itseni avuttomana uhrina, jonka elämän seinät kaatuisivat niskaan millä hetkellä hyvänsä, jos en koko ajan pusertaisi niitä kaikin voimin pysymään pystyssä.

Este (hidaste) elämän tiellä :D

Todellisuudessa läheiseni ovat varmaankin kurkkuaan myöten täynnä tätä Hallitsijatar-Riikkaa, joka puuttuu asiaan kuin asiaan, jos ne eivät etene hänen haluamassaan aikataulussa hänen haluamaansa suuntaan. Joka murehtii ensi viikon, vuoden, vuosikymmenen murheita ja toivoo löytävänsä laitteen, jolla voisi matkustaa tulevaisuuteen valmistelemaan sinne jo  etukäteen asioita. Toinen käypä vempain olisi myös se, jolla pääsisi toisten pään sisään muuttamaan ajatuksia tai kuiskaamaan ajatuksiin "tee niin ja näin" kun ihan jokanaisen manipulointitaidot eivät enää riitä. Ja niin, todellisuudessa asiat ovat aina järjestyneet, elämä on kantanut, minusta ja hölmöilystäni riippumatta. Kiitos siitä. Mutta miettikää, miten paljon turhaa työtä ja energiaa! Huh, jos senkin ajan olisin käyttänyt johonkin oikeasti hyödylliseen niin mitä kaikkea olisinkaan voinut tehdä!

Tässä ihan hiljattain vasta ymmärsin tuon jatkuvan stressaamisen ja murehtimisen olevan vastuunoton ja uhrautumisen sijaan kontrollointia ja piilotettua ylpeyttä. Kun näkee oman toimintansa edes pienen hetken siinä valossa, alkaa todella hävettää. Näkee itsensä epätoivoisena sählärinä. Ahdistavana varmistelijana. Kontrollifriikkinä.  Vajaamielisenä. Hetki sitten kuulin erään upean naisen sanovan, että hänen elämänsä tuntuu seikkailulta. Minun elämäni ei ole todellakaan tuntunut seikkailulta. Tai ehkä siinä määrin, että olen elänyt kuin viidakossa ja koettanut arvata missä on seuraava ansa tai myrkkyhämähäkki piilossa sen sijaan että olisin ihastellut upeita kasveja tai nauttinut viidakon tuoksuista. Olen elänyt pelosta käsin. 

Häpeän rinnalla on ymmärrys siitä, että jossain vaiheessa elämääni, luultavimmin jo lapsena, yksi osa minusta on uskonut ihan satavarmasti ja totena sen, että jos en yritä kontrolloida ja stressata asioista, niin ne eivät suju. En ole ehkä kokenut voivani luottaa ympärillä oleviin aikuisiin tai elämän turvallisuuteen siinä määrin, että olisin vakuuttunut siitä, että elämä todellakin kantaa. Tai olen voinut ottaa opiksi joltain aikuiselta, että hallitsemalla ja pyrkimällä kontrolloimaan muita, saa sen mitä haluaa. Lapsena omaksuttu uskomus on vaan saanut hieman liikaa tilaa elämässäni ja näin pitkään olen sitä raahannut mukanani vain todetakseni, ettei se -ainakaan enää- toimi. Ymmärrys auttaa antamaan itselle anteeksi, päästää irti totuuden tuomasta häpeästä.

Eilen viimeksi pysähdyin tämän "hallitsen elämääni"-harhan ääreen. Vaihdoin verhoja ikkunaan ja ajattelin juuri mennä patistamaan puoliunista miestä siirtämään kanssani painavaa sohvaa, jotta saisin pölyt pyyhittyä sen alta. Yhtäkkiä lapaluiden välistä vihlaisi niin, että jalat notkahtivat alla. Itkin kivusta ja ärsytyksestä sitä kohtaan, että minun oli luovuttava kaikista ylevistä siivoussuunnitelmistani ja painuttava pötköttämään. Särkylääke ei vienyt kipua pois vaan koko ilta meni rauhallisesti liikkeitä varoessa. Aamulla varasin ajan lääkäriin ja tämä viikko alkoi siis sairauslomapäivillä. 

Koska olen viime aikoina erityisesti perehtynyt vaihtoehtoisiin ja luonnonmukaisiin hoitomuotoihin, ei liene yllätys, että hyllystäni löytyy Kehosi kielii-niminen kirja kuten myöskin teos nimeltä Kehon mieli, jotka käsittelevät mahdollisia henkisiä syitä kipujen ja oireiden taustalla. Molemmissa selkäkivut yhdistetään stressiin, liiallisen ylimääräisen huolitaakan kantamiseen ja  jännittyneisyyteen. Tässä tilanteessa teksti puhuttelee erityisesti. Voisinko luopua siitä huolien repusta? Voisinko opetella uskomaan, että elämä kantaa? Tai edes siihen, mitä eräs läheiseni aikanaan sanoi (tunnistanet itsesi :D ) "Riikka, maailma ei ole salaliitto sinua vastaan". Voisinko luottaa muihin ihmisiin? Mitä jos luopuisin hetkeksi ohjaksista ja katsoisin mitä todellisia "hirveyksiä" sitten tapahtuu? Voisiko olla, että asiat sujuisivatkin omalla painollaan, ilman minun jatkuvaa painostustani?

Kirjoitin kesälläkin tästä murehtimisesta. Silloin ehkä jotenkin sisäistin palan siitä, että pyrin elämään läsnäollen tässä hetkessä, eikä murehtiminen etukäteen asioista hyödytä minua. Silti vielä sen jälkeenkin hellin sitä valheellista uskomusta, että murehtiminen ja stressaaminen liittyisivät jotenkin vastuullisuuteen tai siihen että "kunnon ihminen huolehtii ja stressaa ja varautuu kaikkeen". Kuulostaa ylevämmältä sanoa, että on vastuuntuntoinen tai vielä paremmin kykenee kantamaan vastuuta (...sillä selällä, joka sitten pettää repun painosta). 

Nyt opettelen nöyryyttä ja hieman sivuun asettumista. Ei sillä, että nyt jäisin tähän sohvalle makaamaan ja uskottelisin, että joku hoitaa kaiken puolestani, että "elämä kantaa (ja maksaa viulut)" ja minä tyttö vaan matkustan mukana.  Minulle se tarkoittaa sitä, että en halua enää tuon oivallukseni jälkeen kuvitella, että minun tapani ja aikatauluni on se ainoa oikea. Haluan antaa tilaa elämälle, sattumille tai kohtalolle, tai miksi kukakin sitä nimittää. Haluan antaa tilaa muille ihmisille, hoitaa asioita, uskoa siihen viisauteen, että toisen tapa tehdä asioita voi olla hyvä ja paljon parempi, vaikka se olisi vieras minulle. Haluan oppia uutta ja olla utelias enemmänkin kuin pelokas. Haluan, että elämässäni on tilaa yllätyksille ja tilanteille, joihin en ole jo etukäteen kuvitelmissani varautunut. Seikkailu kutsukoon! 

Loppuun vielä lainaus Olavi Uusivirran biisistä On niin helppoo olla onnellinen:

"Mä voin suunnitella mun koko elämän,
vaimon ja viran ja talonkin.
Mut kaikki menee toisin
joku suunnittelee mua paremmin.."